Laskutila

Tulin tilanneeksi nuortenlehti Demin -- yhden numeron vain. Lopetin nimittäin kulutuskritiikki- ja kateuspäissäni Avotakan ja Trendin tilaukset, ja vastineeksi sain näytenumeroita. Nyt huolestumistaan peittelevät lupsakat murteenpuhujat A-lehdistä sitten soittelevat koko ajan, yleensä just kun olen töissä. Luin teininä monta vuotta Demiä kirjastoissa ja salaa lehtihyllyillä. Suosikkini oli Megamokat-palsta. Mokat tosin tuntuvat laimentuneen vuosien aikana. Pahinta oli tällä kertaa sanoa jotakin vahingossa tuntemattomalle ihmiselle. Ovatkohan ne olleet aina yhtä laimeita? Ehkä teinien elämässä sitten ei ole riskiä lähettää avautumissähköpostia erehdyksessä koko työpaikan jakelulistalle (en ole tehnyt sitä, mutta pelkään aina hiukan). En koskaan pyytänyt lehtitilausta kotiin. Se kuuluu sarjaan "en tiennyt että voisin". Kuinka paljon vanhempieni rahoja olenkaan säästänyt pärjäämällä ilman jotakin, mitä olisin oikeasti halunnut tai tarvinnut! Äsken sukelsin tyttöilyn maailm

Luulin olevani jo siinä iässä, ettei YouTuben haluatko-ehkä-taas-kuunnella-näitä-lista aiheuttaisi tarvetta vilkaista olan yli.  En tiedä onko se musiikkiluokkakasvatus vai ihan normaali suominuoruus, joka saa ihmisen lähtökohtaisesti  pelkäämään vääränlaisen musiikin kuuntelusta kiinnijäämistä. Kai siinä on sama ilmiö kuin kuulemma keskinkertaisen kirjallisuuden kanssa, joskaan minulla ei muistaakseni ole yleensä noloja kirjoja hyllyssä (babysittersclubit eivät ole noloja ja sitä paitsi kokoelmani on erillisessä nuortenkirjahyllyssä).  Mutta kirjoja nyt käytetään muutenkin eri tavalla kuin musiikkia. Aika harvoin jaksan kuunnella minuuttikaupalla jotain sivistääkseni itseäni (en ole myöskään YouTube-opetusvideoiden kohderyhmää, ne kestävät aina liian kauan). Luen mieluummin asiat, vaikka kuinka pitkään. Musiikinkuuntelun pointti taas on ennen kaikkea itsesuggestio ja sellai "jos haluaa rakentaa korkealle, on kaivettava syvään". Draaman kaari. Näköjään on niitä päiviä,

Aikuisiän akne mä oon, katseilta teen kuules suojaavan muurin. Liittomme vahvistukoon, tahtoisin jatkaa vitun loputonta matkaa. Aikuisiän akne jatkuu hamaan vanhuuteen. EEEEEEEEEIIIIIIIIIIII kivulta voi edes niiiiiiiiistääääää. Huuda: EEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIII! Rippeetkin voin kauneutesi riiiiiiiiiiiiiiistäääää! Sua tarvitseeeeeeeeeeeen isäntäeliöksi aikuisiän aknen. Päähänkö pussi? Kukaan sua tahdo (hmm-hmm). Aikuisiän akne tästä iankaikkiseen.

Ehkä tehokkain tapa tyhjentää pää on kotoilu ja puuhailu. Eikä välttämättä edes omassa kodissa. Pari iltaa sitten raivasin, ilman varsinaista etukäteen pyydettyä lupaa, sukulaisten kirjahyllyä (yhtä monista kirjahyllyistä, kunnollinen talo siis, terv. nimim. Elitistifasisti). Nautin joka hetkestä. Löysin hyllyn taaksen pudonneen vanhan valokuvan, jonka neulasin ilmoitustauluun, löysin kiinnostavia lasten tietokirjoja ja vanhoja koulukirjoja, löysin yhden kirjastonkirjan edellisestä kaupungista ja yhden nykyisestä, löysin ison ja pienen pajukorin. (Aion vielä joskus keinotella isomman niistä itselleni. Minä jaksan kyllä odottaa.)  En keskittynyt pölyyn, jota jokaisessa maailman kirjahyllyssä on, vaan lähinnä lajittelin ja nostelin mukavasti pystyyn kirjoja, heitin pois vain muutaman ilmiselvän roskan ja tyhjensin ja järjestin uudestaan pari isompaa muovilaatikkoa, jotka sisälsivät papereita (en lukenut niitä). En tavoitellut täydellisyyttä, sillä olen varsin kehityskelpoinen perfekt

Näyttäisi siltä, että olen alkanut vaivihkaa itseltänikin lukea fantasiaa. Ja minä en voi sietää fantasiaa: se on kuitenkin taas vain isoja hihoja, juhlallisia äänenpainoja, liehuvia valkoistakin valkoisempia hiuksia, hollywoodilaista sielunmaisemaa, ja k aikkien nimi on Narwen Karhunkynsi tai Lalarielle Kuunsyntyinen. Hyissss-! Aikanaan luin minulle kovasti suositellun Teemestarin kirjan , ja se jo hiukan (hiukan) avasi tietä f-sanalle, ja hiljan tulin löytäneeksi lastenosastolta Briitta Hepo-ojan  Hylättyjen lasten kaupungin (2017), jota aloimme lukea Kukkasen kanssa yhdessä. Ja se on todella hyvä kirja. Kieli on niin virtaavaa, ettei siihen kiinnitä ollenkaan huomiota: yhtäkkiä on vain kulunut tunti, ääni on käheä ja kirja on pakko taas jättää odottamaan, vaikka me molemmat haluaisimme tietää, miten tarina jatkuu. Mustavalkoisia kuvia on aina joskus, mutta ilman niitäkin Kukkanen hivuttautuu aina jollakin tekosyyllä hyvin, hyvin lähelle. Kirjan päähenkilö on 12-vuotias Mikko, ä