Näyttäisi siltä, että olen alkanut vaivihkaa itseltänikin lukea fantasiaa. Ja minä en voi sietää fantasiaa: se on kuitenkin taas vain isoja hihoja, juhlallisia äänenpainoja, liehuvia valkoistakin valkoisempia hiuksia, hollywoodilaista sielunmaisemaa, ja kaikkien nimi on Narwen Karhunkynsi tai Lalarielle Kuunsyntyinen. Hyissss-!
Aikanaan luin minulle kovasti suositellun Teemestarin kirjan, ja se jo hiukan (hiukan) avasi tietä f-sanalle, ja hiljan tulin löytäneeksi lastenosastolta Briitta Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupungin (2017), jota aloimme lukea Kukkasen kanssa yhdessä. Ja se on todella hyvä kirja. Kieli on niin virtaavaa, ettei siihen kiinnitä ollenkaan huomiota: yhtäkkiä on vain kulunut tunti, ääni on käheä ja kirja on pakko taas jättää odottamaan, vaikka me molemmat haluaisimme tietää, miten tarina jatkuu. Mustavalkoisia kuvia on aina joskus, mutta ilman niitäkin Kukkanen hivuttautuu aina jollakin tekosyyllä hyvin, hyvin lähelle.
Kirjan päähenkilö on 12-vuotias Mikko, äitinsä ainut lapsi, joka hylätään keveästi keskelle metsää. Lapsi harhailee aikansa, kunnes päätyy lasten kansoittamaan Hylättyjen kaupunkiin, jossa hän (tähänastisten tietojeni mukaan) kasvaa yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi ja voimaantuu vieläpä hoivaamaan pienempäänsä. Kirjassa on paljon (ainakin toistaiseksi) selittämätöntä: Mistä tulee sanomalehti, jonka koira aina joskus kantaa paikalle? Mistä ilmestyvät viisi näkkileipäpakettia juuri, kun ruoka oli vähissä? Näen tässä yhteyttä oikeaan maailmaan, jossa monet asiat vain tapahtuvat ilman, että lasten tarvitsee niin tietää tai välittää siitä, miten.
Hylättyjen lasten taustoista kerrotaan melko viitteellisesti vain olennaiset vailla tarpeetonta yksityiskohtien naamaan hieromista, ja siksi eri-ikäiset lukijat saavat ymmärtää ihmiskohtaloiden traagisuuden juuri itselleen sopivalla tasolla.
Takakannessa sanotaan selvästi, että kirjaa suositellaan 8-vuotiaille ja siitä ylöspäin. Pitää paikkansa, siellä teksti on soljuvuudessaan myös hyvin ymmärrettävää vailla tarpeettoman monimutkaisia akuankkasanontoja, joita pitäisi pysähtyä selittämään. Teksti on siis olemassa kiinnostavan sisällön välittämistä varten, kuten oikeastaan hyvissä kirjoissa melkein aina on. Sopivissa mittasuhteissa pysyvä huumori toimii. Vain kerran jouduin pinteeseen: kun kävi ilmi, ettei äiti ollut koskaan halunnutkaan Mikkoa, lipsautin, että hän oli varmaan tullut raskaaksi vahingossa. Seurasi pitkä keskustelu siitä, miten ihmeessä ihminen voi tulla vahingossa raskaaksi.
"Jos äiti päätti mennä naimisiin, hän yleensä teki niin. Lohduttauduin ajatuksella, että liitto tuskin kestäisi vuottakaan. Ehkä äiti ei ehtisi enää tavata kovin montaa kamalaa miestä, ennen kuin minä olisin tarpeeksi vanha muuttamaan kotoa pois. Ikävä kyllä siihen oli vielä monta vuotta."
----------
Annoin sitten tilaisuuden myös Voima-lehdessä suositellulle toiselle uutuudelle nimeltä Karhun morsian (Katja Törmänen 2018), joka on voittanut Liken ja Tähtivaeltajan (lehti, jota julkaisee Helsingin Science Fiction Seura) järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. Luin sitä töissä ja valitin. Luin sitä sukulaisissa ja valitin. Luin silti loppuun ja kasvoin ehkä ihmisenä.
Alan tajuta genren laajuuden. Löydän itseni googlaamassa tarkkoja määritelmiä sellaisille käsitteille kuin spekulatiivinen fiktio, tieteiskirjallisuus, kyberpunk, maaginen realismi ja steampunk (viimeinen miellyttää minua enemmän kuin muut yhteensä, myös ja varsinkin esteettisesti! Kuulin joskus kerrottavan steampunk-klubista, jossa soitetaan pelkkää aina-niin-hurmaavaa elektroswingiä, ja ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan).
Mutta Karhun morsian ei kuulu mihinkään edellä mainituista.
Se on hyvin tyylipuhtaasti just sitä joskus kauan sitten yhtä aikaa metsässä ja meren rannalla tapahtuvaa fantasiaa, jolta olen yrittänyt itseäni varjella, vaikka olenkin aikuiseksi kasvaneen fantasianörtin kanssa naimisissa. Onhan se siis hyvä kirja tietysti, "Tähtivaeltajan" palkitsema, hiukan feministinenkin ja kaikkea, mutta minuun se ei kolahda laisinkaan. Ehkä pahinta on eeppisen juhlallinen kieli kaikista vanhahtavimpine synonyymeineen ja monimutkaisine sanajärjestyksineen. Vierekkäisissä kylissä elävien näkijänaisten tarina voisi kantaa ilmankin, että sanatasolla korostuu se, miten kovin muinaisia ja skandinaavisia ollaankaan. Voihan Thorbjörn.
Sitä paitsi minua häiritsee se, miten huolettomasti elämää ja kuolemaa hallitsevan Karhun nimeä uskalletaan toistella. Sanoisivat Mesikämmen tai Metsän omena niin kuin kaikki muutkin.
" 'Sinä tiedät, ettei Surmankylässä Karhua palvota', mies sanoi, 'ja sen minä olen isäni kuolinvuoteella vannonut pitäväni.' "
Kirjan parasta antia on parantajan työn kuvaaminen. Ammattimaista, rauhallista työskentelyä on aina hurmaavaa seurata -- kirjoissa, telkkarissa, elämässä. Metsästäjä-keräilijä minussa kehrää lukiessaan, miten helpon oloisesti juuri oikeita kasveja vasu käsivarrella kerätään, varastoidaan, murskataan, mehustetaan ja kuivataan. Sekoitetaan hunajaan (hunajasta ei tunnu olevan pulaa) ja tarjoillaan ihmisille loitsujen kera, ja lääke vaikuttaa heti.
Aikanaan luin minulle kovasti suositellun Teemestarin kirjan, ja se jo hiukan (hiukan) avasi tietä f-sanalle, ja hiljan tulin löytäneeksi lastenosastolta Briitta Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupungin (2017), jota aloimme lukea Kukkasen kanssa yhdessä. Ja se on todella hyvä kirja. Kieli on niin virtaavaa, ettei siihen kiinnitä ollenkaan huomiota: yhtäkkiä on vain kulunut tunti, ääni on käheä ja kirja on pakko taas jättää odottamaan, vaikka me molemmat haluaisimme tietää, miten tarina jatkuu. Mustavalkoisia kuvia on aina joskus, mutta ilman niitäkin Kukkanen hivuttautuu aina jollakin tekosyyllä hyvin, hyvin lähelle.
Kirjan päähenkilö on 12-vuotias Mikko, äitinsä ainut lapsi, joka hylätään keveästi keskelle metsää. Lapsi harhailee aikansa, kunnes päätyy lasten kansoittamaan Hylättyjen kaupunkiin, jossa hän (tähänastisten tietojeni mukaan) kasvaa yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi ja voimaantuu vieläpä hoivaamaan pienempäänsä. Kirjassa on paljon (ainakin toistaiseksi) selittämätöntä: Mistä tulee sanomalehti, jonka koira aina joskus kantaa paikalle? Mistä ilmestyvät viisi näkkileipäpakettia juuri, kun ruoka oli vähissä? Näen tässä yhteyttä oikeaan maailmaan, jossa monet asiat vain tapahtuvat ilman, että lasten tarvitsee niin tietää tai välittää siitä, miten.
Hylättyjen lasten taustoista kerrotaan melko viitteellisesti vain olennaiset vailla tarpeetonta yksityiskohtien naamaan hieromista, ja siksi eri-ikäiset lukijat saavat ymmärtää ihmiskohtaloiden traagisuuden juuri itselleen sopivalla tasolla.
Takakannessa sanotaan selvästi, että kirjaa suositellaan 8-vuotiaille ja siitä ylöspäin. Pitää paikkansa, siellä teksti on soljuvuudessaan myös hyvin ymmärrettävää vailla tarpeettoman monimutkaisia akuankkasanontoja, joita pitäisi pysähtyä selittämään. Teksti on siis olemassa kiinnostavan sisällön välittämistä varten, kuten oikeastaan hyvissä kirjoissa melkein aina on. Sopivissa mittasuhteissa pysyvä huumori toimii. Vain kerran jouduin pinteeseen: kun kävi ilmi, ettei äiti ollut koskaan halunnutkaan Mikkoa, lipsautin, että hän oli varmaan tullut raskaaksi vahingossa. Seurasi pitkä keskustelu siitä, miten ihmeessä ihminen voi tulla vahingossa raskaaksi.
"Jos äiti päätti mennä naimisiin, hän yleensä teki niin. Lohduttauduin ajatuksella, että liitto tuskin kestäisi vuottakaan. Ehkä äiti ei ehtisi enää tavata kovin montaa kamalaa miestä, ennen kuin minä olisin tarpeeksi vanha muuttamaan kotoa pois. Ikävä kyllä siihen oli vielä monta vuotta."
----------
Annoin sitten tilaisuuden myös Voima-lehdessä suositellulle toiselle uutuudelle nimeltä Karhun morsian (Katja Törmänen 2018), joka on voittanut Liken ja Tähtivaeltajan (lehti, jota julkaisee Helsingin Science Fiction Seura) järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. Luin sitä töissä ja valitin. Luin sitä sukulaisissa ja valitin. Luin silti loppuun ja kasvoin ehkä ihmisenä.
Alan tajuta genren laajuuden. Löydän itseni googlaamassa tarkkoja määritelmiä sellaisille käsitteille kuin spekulatiivinen fiktio, tieteiskirjallisuus, kyberpunk, maaginen realismi ja steampunk (viimeinen miellyttää minua enemmän kuin muut yhteensä, myös ja varsinkin esteettisesti! Kuulin joskus kerrottavan steampunk-klubista, jossa soitetaan pelkkää aina-niin-hurmaavaa elektroswingiä, ja ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan).
Mutta Karhun morsian ei kuulu mihinkään edellä mainituista.
Se on hyvin tyylipuhtaasti just sitä joskus kauan sitten yhtä aikaa metsässä ja meren rannalla tapahtuvaa fantasiaa, jolta olen yrittänyt itseäni varjella, vaikka olenkin aikuiseksi kasvaneen fantasianörtin kanssa naimisissa. Onhan se siis hyvä kirja tietysti, "Tähtivaeltajan" palkitsema, hiukan feministinenkin ja kaikkea, mutta minuun se ei kolahda laisinkaan. Ehkä pahinta on eeppisen juhlallinen kieli kaikista vanhahtavimpine synonyymeineen ja monimutkaisine sanajärjestyksineen. Vierekkäisissä kylissä elävien näkijänaisten tarina voisi kantaa ilmankin, että sanatasolla korostuu se, miten kovin muinaisia ja skandinaavisia ollaankaan. Voihan Thorbjörn.
Sitä paitsi minua häiritsee se, miten huolettomasti elämää ja kuolemaa hallitsevan Karhun nimeä uskalletaan toistella. Sanoisivat Mesikämmen tai Metsän omena niin kuin kaikki muutkin.
" 'Sinä tiedät, ettei Surmankylässä Karhua palvota', mies sanoi, 'ja sen minä olen isäni kuolinvuoteella vannonut pitäväni.' "
Kirjan parasta antia on parantajan työn kuvaaminen. Ammattimaista, rauhallista työskentelyä on aina hurmaavaa seurata -- kirjoissa, telkkarissa, elämässä. Metsästäjä-keräilijä minussa kehrää lukiessaan, miten helpon oloisesti juuri oikeita kasveja vasu käsivarrella kerätään, varastoidaan, murskataan, mehustetaan ja kuivataan. Sekoitetaan hunajaan (hunajasta ei tunnu olevan pulaa) ja tarjoillaan ihmisille loitsujen kera, ja lääke vaikuttaa heti.
Kommentit
Lähetä kommentti