Luulin olevani jo siinä iässä, ettei YouTuben haluatko-ehkä-taas-kuunnella-näitä-lista aiheuttaisi tarvetta vilkaista olan yli.
En tiedä onko se musiikkiluokkakasvatus vai ihan normaali suominuoruus, joka saa ihmisen lähtökohtaisesti pelkäämään vääränlaisen musiikin kuuntelusta kiinnijäämistä. Kai siinä on sama ilmiö kuin kuulemma keskinkertaisen kirjallisuuden kanssa, joskaan minulla ei muistaakseni ole yleensä noloja kirjoja hyllyssä (babysittersclubit eivät ole noloja ja sitä paitsi kokoelmani on erillisessä nuortenkirjahyllyssä).
Mutta kirjoja nyt käytetään muutenkin eri tavalla kuin musiikkia. Aika harvoin jaksan kuunnella minuuttikaupalla jotain sivistääkseni itseäni (en ole myöskään YouTube-opetusvideoiden kohderyhmää, ne kestävät aina liian kauan). Luen mieluummin asiat, vaikka kuinka pitkään. Musiikinkuuntelun pointti taas on ennen kaikkea itsesuggestio ja sellai "jos haluaa rakentaa korkealle, on kaivettava syvään". Draaman kaari.
Näköjään on niitä päiviä, jolloin täytyy kuunnella musaa vähän koko ajan, enkä ehkä haluaisi nähdä koko sitä ysäri-iskelmän määrää, joka jollakin helvetin algoritmilla (en kyllä oikeasti tiedä mikä se on) YouTubestani vaikersi eilen korviini. Opin toisaalta paljon: Aikuinen nainen on alun perin italialainen iskelmä, jonka on loistokkaasti kääntänyt Kaisu Liuhala. Movetronin Romeo ja Julia julkaistiin laulajan (unohdin jo nimen) ollessa hiukan yli parikymppinen -- ei hän ihan noin kouluikäiseltä minun muistoissani kuulostanut.
Teininä musiikkimaku oli vielä hakusessa, joten kuuntelin radiosta mitä sieltä nyt sattui tulemaan, enimmäkseen kuraa tietysti. Olisin ehkä voinut etsiä muitakin kanavia kuin Radio 99:n. Syytän vanhempiani ja Ylen Ykköstä, josta ei koskaan tullut mitään kunnollista kolmetoistavuotiaan mielestä. Kirjaston musiikkiosasto oli pelottava paikka, koska eihän cd-levyissä ole edes kunnon takakansitekstejä, milläs niitä selailet. Muistutan, että tämä oli aikaa ennen YouTubea.
Kaksi asiaa olen sosiaalisesta taide-elämästä oppinut: Paulo Coelhon kirjoista ei saa tykätä ja Coldplayta ei saa kuunnella. Coelhoon en ole uskaltanut täysi-ikäisenä koskea (mitä jos se olisikin minusta syvällistä ja viisasta!?), mutta Coldplaysta tykkään ihan vilpittömästi.
Joskaan se ei ole tarpeeksi surullista minulle tänään.
En tiedä onko se musiikkiluokkakasvatus vai ihan normaali suominuoruus, joka saa ihmisen lähtökohtaisesti pelkäämään vääränlaisen musiikin kuuntelusta kiinnijäämistä. Kai siinä on sama ilmiö kuin kuulemma keskinkertaisen kirjallisuuden kanssa, joskaan minulla ei muistaakseni ole yleensä noloja kirjoja hyllyssä (babysittersclubit eivät ole noloja ja sitä paitsi kokoelmani on erillisessä nuortenkirjahyllyssä).
Mutta kirjoja nyt käytetään muutenkin eri tavalla kuin musiikkia. Aika harvoin jaksan kuunnella minuuttikaupalla jotain sivistääkseni itseäni (en ole myöskään YouTube-opetusvideoiden kohderyhmää, ne kestävät aina liian kauan). Luen mieluummin asiat, vaikka kuinka pitkään. Musiikinkuuntelun pointti taas on ennen kaikkea itsesuggestio ja sellai "jos haluaa rakentaa korkealle, on kaivettava syvään". Draaman kaari.
Näköjään on niitä päiviä, jolloin täytyy kuunnella musaa vähän koko ajan, enkä ehkä haluaisi nähdä koko sitä ysäri-iskelmän määrää, joka jollakin helvetin algoritmilla (en kyllä oikeasti tiedä mikä se on) YouTubestani vaikersi eilen korviini. Opin toisaalta paljon: Aikuinen nainen on alun perin italialainen iskelmä, jonka on loistokkaasti kääntänyt Kaisu Liuhala. Movetronin Romeo ja Julia julkaistiin laulajan (unohdin jo nimen) ollessa hiukan yli parikymppinen -- ei hän ihan noin kouluikäiseltä minun muistoissani kuulostanut.
Teininä musiikkimaku oli vielä hakusessa, joten kuuntelin radiosta mitä sieltä nyt sattui tulemaan, enimmäkseen kuraa tietysti. Olisin ehkä voinut etsiä muitakin kanavia kuin Radio 99:n. Syytän vanhempiani ja Ylen Ykköstä, josta ei koskaan tullut mitään kunnollista kolmetoistavuotiaan mielestä. Kirjaston musiikkiosasto oli pelottava paikka, koska eihän cd-levyissä ole edes kunnon takakansitekstejä, milläs niitä selailet. Muistutan, että tämä oli aikaa ennen YouTubea.
Kaksi asiaa olen sosiaalisesta taide-elämästä oppinut: Paulo Coelhon kirjoista ei saa tykätä ja Coldplayta ei saa kuunnella. Coelhoon en ole uskaltanut täysi-ikäisenä koskea (mitä jos se olisikin minusta syvällistä ja viisasta!?), mutta Coldplaysta tykkään ihan vilpittömästi.
Joskaan se ei ole tarpeeksi surullista minulle tänään.
Kommentit
Lähetä kommentti