Tulin tilanneeksi nuortenlehti Demin -- yhden numeron vain. Lopetin nimittäin kulutuskritiikki- ja kateuspäissäni Avotakan ja Trendin tilaukset, ja vastineeksi sain näytenumeroita. Nyt huolestumistaan peittelevät lupsakat murteenpuhujat A-lehdistä sitten soittelevat koko ajan, yleensä just kun olen töissä.
Luin teininä monta vuotta Demiä kirjastoissa ja salaa lehtihyllyillä. Suosikkini oli Megamokat-palsta. Mokat tosin tuntuvat laimentuneen vuosien aikana. Pahinta oli tällä kertaa sanoa jotakin vahingossa tuntemattomalle ihmiselle. Ovatkohan ne olleet aina yhtä laimeita? Ehkä teinien elämässä sitten ei ole riskiä lähettää avautumissähköpostia erehdyksessä koko työpaikan jakelulistalle (en ole tehnyt sitä, mutta pelkään aina hiukan).
En koskaan pyytänyt lehtitilausta kotiin. Se kuuluu sarjaan "en tiennyt että voisin". Kuinka paljon vanhempieni rahoja olenkaan säästänyt pärjäämällä ilman jotakin, mitä olisin oikeasti halunnut tai tarvinnut!
Äsken sukelsin tyttöilyn maailmaan, sentään pannukahvini ja kauramaitovaahtoni kanssa, jotta muistaisin ikäni. Youtube-teemanumero, jota luin, käsitteli lähinnä kolmea asiaa: tubettajia (kerro unohtumattomin rakkaustarinasi, oi 20-vuotias idoli! entä mikä tekee sinut iloiseksi?), rakkautta (oletko ihastunut tubettajaan? näin teet yksisarvisliman poistaaksesi sydänsurut!) ja hyvää oloa (katso Youtubea! poikaystävän kainalossa!). Toistoa tuli kuin, no niin, naistenlehdissä. Aikaisin ne aloittaa. Lehden keskellä oli fanijulisteita tubettajista.
Huomasin, että lehti kuitenkin kannusti aika passiiviseen elämään, lähinnä videoiden katsomiseen omasta kännykästä. Kai juuri tuohon teemanumeroon olisi mahtunut juttu tai pari siitä, miten itse voi tehdä omia videoita -- teknisiä ja sisällöllisiä ohjeita siis. Toivon, että joskus tulisi vaikka yhteiskunta-, askartelu-, terveys- tai koulutusteemaisia numeroita. Yllätyksekseni ulkonäöstä ja kuluttamisesta oli itse asiassa ilahduttavan vähän tekstiä. Pitäkää tämä linja! Mitä vähemmän uusimmista poskienvarjostussäännöistä puhutaan, sen parempi.
Tyttöilyä ja takaisin lapsuuteen palaamista on luvassa jatkossakin, kunhan ehdin Kansallismuseon Barbie-näyttelyyn. Luin jo Barbien historiasta kertovan upean kuvateoksen. Olen aina pitänyt barbeista, vaikka tietenkin olen perillä vartalotyypin epärealistisuudesta. Luullakseni koska niillä on lempeä, ystävällinen ilme, ja koska niiden iho tuntuu hauskan pehmeältä ja nahkealta, ei kylmän sileältä muovilta. Tykkään barbeista samalla tavalla kuin legoista: haluan nähdä pieniä oikeannäköisiä yksityiskohtia, järjestää nuket ja tavarat kerran ja unohtaa sitten. Olen elänyt kaksikymmentä vuotta ilman barbeja, ja voisin ottaa uusintakierroksen. Ehkä Kenin ei kyllä tarvitsisi enää "vahingossa" horjahdella jokaista barbia päin.
Sama juttu legojen kanssa. Nykyään on paljon sellaista uutta ja söpöä ja juuri minulle suunnattua, jota ei ollut kun minä olin oikeassa iässä. Ja "en tiennyt että voisin" -- meillä ei ollut tapana ostaa tiheästi uusia leluja, enkä ylipäänsä edes joutunut kovin monille houkutuksille alttiiksi. Telkkarimainoksia ei näe, jos ei katso telkkaria, ja vanhoissa tyttökirjoissa, jotka olivat minun juttuni, ei myöskään juuri kannustettu kulutuksen lisäämiseen. Lelukuvastot eivät missään nimessä olleet listoja asioista, joita voisi ostaa, vaan listoja asioista, joista voisi haaveilla, jos uskaltaisi.
Jos tässä iässä aloittaa uudelleen leikkimisen, se tapahtuu väistämättä jotenkin lastikulttimaisesti: suoritan ulospäin näkyviä toimenpiteitä ja odotan, että jotain tapahtuisi. Luen lastenkirjoja ja odotan lyhyiden tarinoiden kautta pääseväni toiseen maailmaan, niin kuin joskus. En tiedä onko muillakin samanlaista. Me kaikki tiedämme sen naistyypin, joka harrastaa näkyvästi vaaleanpunaisia, pörröisiä ja kimaltavia asioita ja on samalla jotenkin rock. Minulla on Rainbow Dash -korvikset, mutta en tiedä onko se sama asia. En ole oikein sellainen konventionaalisesti naisellinen tai kaunis, joten täytynee panostaa siihen rockiuteen sitten. Cisnaisiakin on monenlaisia.
Uusimmassa Imagessa ihana Anu Silfverberg kertoo keskustelustaan elokuvaohjaaja Selma Vilhusen kanssa. Vilhunen oli itkenyt kiitollisuudesta elokuvissa, koska siellä oli moniulotteisia naisrooleja. Samastuttavia naisia! "Näitsä kun ne oli ihmisiä siinä", oli Vilhunen hokenut miesseuralaiselleen elokuvan jälkeen. On niin harvinaista saada jotain ihan itselleen suunnattua, paitsi jos on valkoinen heteromies tietysti. Kadehdin hiukan 90-luvulla ja myöhemmin syntyneitä tyttöjä, koska heillä on kaikenlaista kulttuuria, mitä meillä vanhemmilla ei ole. Kirjoja kuukautisista. Avointa poliittista puhetta yhdenvertaisuudesta. Internet luontevassa käytössä.
Viimeiseen voi tietysti kommentoida, että internetin käyttö on muuttunut harvojen osallisuudesta kaikkien kuluttajuudeksi. Naisvihakin pahenee ja raaistuu siellä joka päivä. Somesta poistuminen olisi ilmeisesti sosiaalinen itsemurha. Laitteet ovat yhä paskempia ja lyhytikäisempiä. Enkä osaa edes kuvitella, miltä tuntuu olla 14 ja yhtäkkiä tajuta ilmastonmuutos ihan yksin, kun ei siitä kuulemma koulussa vieläkään juuri opeteta (luin tästäkin Imagesta, koska kyllä, yritän vajentaa kirjakevään aikana kertynyttä lehtipinoa).
Näitsä kun ne oli ihmisiä siinä. Onhan ihanaa löytää jotain juuri itselle suunnattua ja tajuta kuuluvansa samanhenkisten heimoon, joka vieläpä otetaan vakavasti -- niin vakavasti, että meille kannattaa markkinoida. Minäkin olen melkein itkenyt kiitollisuudesta lukiessani hyviä, puhumista ja yksityisen poliittisuutta painottavia sarjakuvia (kuten Alison Bechdeliä). Ja rakentaessani ihan omaa legopakettia, josta tuli kolmikerroksinen townhouse asukkaineen, parvekekukkineen ja kahvikuppeineen. Huomatessani, miten paljon yritykset näkevät vaivaa mainostaakseen vegaanisia jäätelöuutuuksia juuri minulle. Tässähän täytyy pitää pää kylmänä, koska, no niin, kulutus ja markkinointi ja kapitalismi, tarvitseeko jatkaa.
Mutta ravintolapäivänä vuosia sitten istuin reilun kaupan vegaanisuklaaherkkukahvilassa, joka oli pop-upattu antikvariaattiin (!) ja yritin työntää käteni seinän läpi. Se ei mennyt läpi -- olin siis hereillä!
Luin teininä monta vuotta Demiä kirjastoissa ja salaa lehtihyllyillä. Suosikkini oli Megamokat-palsta. Mokat tosin tuntuvat laimentuneen vuosien aikana. Pahinta oli tällä kertaa sanoa jotakin vahingossa tuntemattomalle ihmiselle. Ovatkohan ne olleet aina yhtä laimeita? Ehkä teinien elämässä sitten ei ole riskiä lähettää avautumissähköpostia erehdyksessä koko työpaikan jakelulistalle (en ole tehnyt sitä, mutta pelkään aina hiukan).
En koskaan pyytänyt lehtitilausta kotiin. Se kuuluu sarjaan "en tiennyt että voisin". Kuinka paljon vanhempieni rahoja olenkaan säästänyt pärjäämällä ilman jotakin, mitä olisin oikeasti halunnut tai tarvinnut!
Äsken sukelsin tyttöilyn maailmaan, sentään pannukahvini ja kauramaitovaahtoni kanssa, jotta muistaisin ikäni. Youtube-teemanumero, jota luin, käsitteli lähinnä kolmea asiaa: tubettajia (kerro unohtumattomin rakkaustarinasi, oi 20-vuotias idoli! entä mikä tekee sinut iloiseksi?), rakkautta (oletko ihastunut tubettajaan? näin teet yksisarvisliman poistaaksesi sydänsurut!) ja hyvää oloa (katso Youtubea! poikaystävän kainalossa!). Toistoa tuli kuin, no niin, naistenlehdissä. Aikaisin ne aloittaa. Lehden keskellä oli fanijulisteita tubettajista.
Huomasin, että lehti kuitenkin kannusti aika passiiviseen elämään, lähinnä videoiden katsomiseen omasta kännykästä. Kai juuri tuohon teemanumeroon olisi mahtunut juttu tai pari siitä, miten itse voi tehdä omia videoita -- teknisiä ja sisällöllisiä ohjeita siis. Toivon, että joskus tulisi vaikka yhteiskunta-, askartelu-, terveys- tai koulutusteemaisia numeroita. Yllätyksekseni ulkonäöstä ja kuluttamisesta oli itse asiassa ilahduttavan vähän tekstiä. Pitäkää tämä linja! Mitä vähemmän uusimmista poskienvarjostussäännöistä puhutaan, sen parempi.
Tyttöilyä ja takaisin lapsuuteen palaamista on luvassa jatkossakin, kunhan ehdin Kansallismuseon Barbie-näyttelyyn. Luin jo Barbien historiasta kertovan upean kuvateoksen. Olen aina pitänyt barbeista, vaikka tietenkin olen perillä vartalotyypin epärealistisuudesta. Luullakseni koska niillä on lempeä, ystävällinen ilme, ja koska niiden iho tuntuu hauskan pehmeältä ja nahkealta, ei kylmän sileältä muovilta. Tykkään barbeista samalla tavalla kuin legoista: haluan nähdä pieniä oikeannäköisiä yksityiskohtia, järjestää nuket ja tavarat kerran ja unohtaa sitten. Olen elänyt kaksikymmentä vuotta ilman barbeja, ja voisin ottaa uusintakierroksen. Ehkä Kenin ei kyllä tarvitsisi enää "vahingossa" horjahdella jokaista barbia päin.
Sama juttu legojen kanssa. Nykyään on paljon sellaista uutta ja söpöä ja juuri minulle suunnattua, jota ei ollut kun minä olin oikeassa iässä. Ja "en tiennyt että voisin" -- meillä ei ollut tapana ostaa tiheästi uusia leluja, enkä ylipäänsä edes joutunut kovin monille houkutuksille alttiiksi. Telkkarimainoksia ei näe, jos ei katso telkkaria, ja vanhoissa tyttökirjoissa, jotka olivat minun juttuni, ei myöskään juuri kannustettu kulutuksen lisäämiseen. Lelukuvastot eivät missään nimessä olleet listoja asioista, joita voisi ostaa, vaan listoja asioista, joista voisi haaveilla, jos uskaltaisi.
Jos tässä iässä aloittaa uudelleen leikkimisen, se tapahtuu väistämättä jotenkin lastikulttimaisesti: suoritan ulospäin näkyviä toimenpiteitä ja odotan, että jotain tapahtuisi. Luen lastenkirjoja ja odotan lyhyiden tarinoiden kautta pääseväni toiseen maailmaan, niin kuin joskus. En tiedä onko muillakin samanlaista. Me kaikki tiedämme sen naistyypin, joka harrastaa näkyvästi vaaleanpunaisia, pörröisiä ja kimaltavia asioita ja on samalla jotenkin rock. Minulla on Rainbow Dash -korvikset, mutta en tiedä onko se sama asia. En ole oikein sellainen konventionaalisesti naisellinen tai kaunis, joten täytynee panostaa siihen rockiuteen sitten. Cisnaisiakin on monenlaisia.
Uusimmassa Imagessa ihana Anu Silfverberg kertoo keskustelustaan elokuvaohjaaja Selma Vilhusen kanssa. Vilhunen oli itkenyt kiitollisuudesta elokuvissa, koska siellä oli moniulotteisia naisrooleja. Samastuttavia naisia! "Näitsä kun ne oli ihmisiä siinä", oli Vilhunen hokenut miesseuralaiselleen elokuvan jälkeen. On niin harvinaista saada jotain ihan itselleen suunnattua, paitsi jos on valkoinen heteromies tietysti. Kadehdin hiukan 90-luvulla ja myöhemmin syntyneitä tyttöjä, koska heillä on kaikenlaista kulttuuria, mitä meillä vanhemmilla ei ole. Kirjoja kuukautisista. Avointa poliittista puhetta yhdenvertaisuudesta. Internet luontevassa käytössä.
Viimeiseen voi tietysti kommentoida, että internetin käyttö on muuttunut harvojen osallisuudesta kaikkien kuluttajuudeksi. Naisvihakin pahenee ja raaistuu siellä joka päivä. Somesta poistuminen olisi ilmeisesti sosiaalinen itsemurha. Laitteet ovat yhä paskempia ja lyhytikäisempiä. Enkä osaa edes kuvitella, miltä tuntuu olla 14 ja yhtäkkiä tajuta ilmastonmuutos ihan yksin, kun ei siitä kuulemma koulussa vieläkään juuri opeteta (luin tästäkin Imagesta, koska kyllä, yritän vajentaa kirjakevään aikana kertynyttä lehtipinoa).
Näitsä kun ne oli ihmisiä siinä. Onhan ihanaa löytää jotain juuri itselle suunnattua ja tajuta kuuluvansa samanhenkisten heimoon, joka vieläpä otetaan vakavasti -- niin vakavasti, että meille kannattaa markkinoida. Minäkin olen melkein itkenyt kiitollisuudesta lukiessani hyviä, puhumista ja yksityisen poliittisuutta painottavia sarjakuvia (kuten Alison Bechdeliä). Ja rakentaessani ihan omaa legopakettia, josta tuli kolmikerroksinen townhouse asukkaineen, parvekekukkineen ja kahvikuppeineen. Huomatessani, miten paljon yritykset näkevät vaivaa mainostaakseen vegaanisia jäätelöuutuuksia juuri minulle. Tässähän täytyy pitää pää kylmänä, koska, no niin, kulutus ja markkinointi ja kapitalismi, tarvitseeko jatkaa.
Mutta ravintolapäivänä vuosia sitten istuin reilun kaupan vegaanisuklaaherkkukahvilassa, joka oli pop-upattu antikvariaattiin (!) ja yritin työntää käteni seinän läpi. Se ei mennyt läpi -- olin siis hereillä!
2000-luvun taitteessa en lukenut Demiä, mutta olin aktiivinen Demin keskustelupalstan käyttäjä. Sillä oli jonkinlainen kulttimaine silloisessa suomenkielisessä internetissä. Palstan käyttäjäryhmä oli paljon laajempi kuin varsinaisen lehden kohderyhmä. Siellä oli paljon aikuisia miehiä trollailemassa, kohderyhmän ikäisiä poikia kurkkimassa tyttöjen maailmaan, lukijatyttöjä vertailemassa aamiaisiaan ja liikuntaharrastuksiaan. Ja minä.
VastaaPoistaKäytin demi.fi:tä vielä syksyllä 2004. Muistan, että siellä oli keskusteluketju Helsingin yliopiston suomen kielen pääsykokeista. Jossain fuksitapaamisessa kohtasinkin kanssani sisään päässeen "demittäjän". Tervehdimme toisiamme nimimerkeiltä emmekä oikeastaan enää koskaan sen jälkeen puhuneet toisillemme. Varmaan molempia hävetti yhtä paljon. Olimmehan jo 19.