Laskutila

Kaikkien sarjojen pitäisi olla tällaisia kuin Netflixin komediasarjaksi määritelty  Atypical : draamaa, ihmissuhteita, kaikenlaisia käänteitä, hauskuutta, ja ei liian hurjaa eikä synkkää . Persoonallisia ja ilahduttavia henkilöhahmoja, ei huumeita eikä rikoksia, pelkoa tai murhia -- toisin sanoen suunnittelusta ja käsikirjoituksesta asti lähtevää kiinnostusta ja arvostusta ihmisten ajatusten ja tunteiden aitoja nyansseja kohtaan. Kolmoskaudesta on jo pari vuotta, ja tänään katsoin sitä hiukan uusiksi ennen heittäytymistä   neloskauteen .  Tykkään kaikista  sarjan   henkilöistä: Päähenkilö Sam on autisti, joka harjoittelee vanhemmistaan itsenäistymistä samassa iässä kuin muutkin, mutta vähän isommalla vaivalla. Sisko Casey harjoittelee juoksua ja kaapistatuloa, vanhemmat Doug ja Elsa harjoittelevat yksiavioisuutta. Samin paras ystävä Zahid ja seurustelukumppani Paige harjoittelevat aikuisuutta ja Samin kestämistä. Paige ja Elsa ovat kiinnostavimmat hahmot. Viidettäkymmentä käyvä Elsa on

J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951, suom. Pentti Saarikoski 1961) olisi ehkä pitänyt lukea jo yläasteella -- Peltirumpukin on kesken -- mutta nytkin on aivan hyvä aika. En tiennyt kirjasta yhtään mitään muuta kuin sen vallankumouksellisen, ja hyvin tarttuvan, puhekielisyyden ja Saarikosken hauskan käännöksen.  "-Eik sulla ole heilaa, baby? se kysy multa. Mä seisoin nyt, eikä se käskenny mua edes istuun. Se oli sellanen tyyppi kun antaa toisen seisoa tuntikausia. -Eiks Holden okkin hauskan näkönen? se sano sille laivaston jannulle. -Holden, sä tuut koko ajan hauskemman näköseks." Heti perään luin Liisa Louhelan Kaikkeus on meidän (2021), ja sekin on aivan erinomainen, ja myös kirjoitettu minä-muodossa vahvasti murrepiirteisellä kirjakielellä. (Kainuu, Oulu ja Hailuoto mainitaan kirjassa tai kansiliepeessä, joten niillä oletuksilla mennään.) "Oomme harvoin kahelleen ja nythi toivon, että tuo lähtisi. Onko se pelkoa vai mitä, mutta en pijä siitä, miten se kahtoo

Söin eilen iloisena pakastepitsaa ja katsoin Z-sukupolven punkkareista kertovan  We Are Lady Parts -minisarjan Areenasta . Se on saavutus, koska sarjoille ja elokuville ja podcasteille ei muka ikinä ole aikaa ja sitten ne unohtuvat, ja sitten jää itse miettimään mitä on mahdollisesti menettänyt. (Se olisi voinut olla kaunista!)  Välillä piti pysäyttää jakso, ottaa kuvakaappaus ja jakaa se Facebook-chatissa. Tunnen itseni milleniaaliksi tehdessäni niin. (En yleensä jaa mitään kuvia blogissa, koska mitä jos tulee joku tekijänoikeusasia, jota en ole tajunnut? Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa?) (Facebook-chat on lempiasioitani tofun ja kirjojen ja villasukkien ja tanssin jälkeen, tai oikeastaan ennen niitä. Välillä  sivua pitää pienentää, jotta monta chat-ikkunaa mahtuu yhtä aikaa auki, mutta sitten tätisilmäni eivät oikein jaksa enää lukea niitä.) Sarja on tietysti aivan hurmaava, puvustus on näyttävä,  musiikki ilahduttavaa ja  hahmot kivoja. Vain kuuden jakson mittaisen minisarjan