Laskutila

En nyt tarkoita kerskailla, mutta jotkut osaavat laulaa "mä oon niin väsynyt siihen et mullei oo mitään" ja samanaikaisesti sulloa suuhunsa oikein onnistuneita piparkakkuja homevuuston ja puolukkahillon kera ilman minkäänlaista itsetutkiskelua. Sillä on koittanut pahin aika, tammikuu. Älkää lähettäkö sähköposteja. Älkää kyseenalaistako päätelmiäni. Älkää, älkää horjuttako minua nyt. Kuka keksi tammikuun? Kuka vastaa tästä epäsikiöstä! En ole vieläkään tavannut kaunisrunkoisempaa puuta kuin tammi, ja kuu on vanha ystäväni. (Ei sellaisella kitsisellä länsimais-kaupallisella uusmystiikka-voinytsaatanatavalla! Vaan sillä tavalla, että vinkkaamme silmää kun kuljemme illalla ulkona: ai sinäkin olet tuossa vaiheessa, samikset! Loista, muija!)  Kuusen jälkeen pakkasin joululevyt pois ja otin hyllystä summanmutikassa jotain muuta. Maija Vilkkumaan Ei , siinä on omistuskirjoitus "Tiinulle 2003 <3 Nunu". Tämä on just hyvä tähän. Maija ja minä laulamme synkästi "päivät ...

Koululaisten kanssa heinäkuun lenseässä etätyössä: arki ja pyhä sekoittuvat, työaika ja vapaa sekoittuvat, yöpaita sekoittuu päiväpaitaan, hiukset sekoittuvat, sekoitan sanoja ja nimiä, sekoitan hapanleipätaikinaa tunteakseni tekeväni jotain. Ulkona hurisee aamusta iltaan naapuritaloyhtiön maalämpöremontti -- juuri kun omasta päästiin. Kotona hurisee jääkaappi (sulkisiko joku keittiön oven? Suljetteko oven. Sulkekaa ovi. Tule takaisin ja sulje ovi! Ovi!), pesukone hurisee, verenpaine hurisee. Saan aina sätkyn muistaessani jotain. Sekä jos en. Näen kaikenlaisia yhteenpalaamisunia.  Niskassa lepattaa. Ehkä olen laiminlyönyt jonkin tärkeän velvollisuuden.  Ehkä se on vain natsit ja ympäristötuho ja kaiken tutun ja tärkeän totaalinen romahtaminen lähivuosikymmeninä, koska mitään ei jakseta tehdä. Tai ehkä unohdin ruokkia Gold Rushin, Meerin ja Mirellan, ja nyt ne haisevat vihaisesti purkeissaan ja kehittävät tummanharmaata etikkahappoista nestettä pinnalleen eikä seuraava lei...

Mitä nyt ihmiset sunnuntaiaamuisin tekevät: makaavat sängyissä puhaltamassa huuliharppuihin haikeita sävelmiä. Minun lapseni keksivät kuiskailla soittimeensa koululaisten juttuja. Oudon kauniilta lauluilta kuulostivat seuraavat: - "Äksdee, ebin vitsi" - "Euron juusto" - "Kontula, Gårdsbacka" - "Sus" - "Sähköskuutti" (vai olikohan se sittenkin "visigootti"?)

Ihana Yrjö Jyrinkoski jyrisee Eino Leinoa keittiön stereoissa, ärjyy ja värjyy. Kukkanen ei ymmärrä runoudesta vielä juuri mitään, joten kehotan häntä pitämään vitsikkäät arvionsa omana tietonaan. (Alkaisin luennoida Dunning--Kruger-ilmiöstä laajemminkin, jos en tosiaan kuuntelisi sitä lausuntaa. Säästän sen toiseen näsäviisastelukertaan, joka luultavasti tulee pian.) Näin opettavaisesti keuhkoaa Yrjö Jyrinkoski:  Mut tyyni on kansojen surma, ei myrsky, ei tuulispää. On aurinko toukojen turma, jos kauvan kestävi kaunis sää. Poudan poika on velttous, tyynen tyttö on saasta, mut ukkonen ilmoja puhdistaa ja tappaa tauteja maasta. "Ai", hämmästyy Kukkanen.

Luin juuri ensimmäistä kertaa kirjan Tarzan, apinain kuningas , kohottelin kulmiani sen ällistyttävälle asenteellisuudelle ja hihitin sen absurdille epäuskottavuudelle. Mutta oikein vetävä kirja se oli, ei ihme että siihen hurahtaa yhä uusia sukupolvia sen lajin lapsia, jotka eivät hurahda Pieneen runotyttöön . Tarzanhan opettelee lukemaan englantia vaikeimman kautta -- eli ilman opettajaa ja osaamatta puhua -- minkä jälkeen hän opettelee puhumaan ranskaa parissa viikossa yhden keskustelukumppanin kanssa. Ajattelin häntä, kun opettelin tänään Excel-kurssilla tekemään pivot-taulukoita ja olin niin innoissani, että olin pudota tuoliltani. Eilen sallin koko päivän kaataa päähäni suuria taulukoita, tänä aamuna funktioita. Illalla harjoitusmielessä väkersimme Kukkasen kanssa kerrassaan upean taulukon hänen lelupyssyistään (nimi, merkki, maksaja, etusormessa pyöritettävyys, osien määrä enintään). Teimme alasvetovalikoita, teimme esille pomppaavia virhesanomaikkunoita, jotka herjaavat ...

Makasin ruudullisen peiton alla hiljaa ja katselin ikkunasta kaljuja pihapuita. Herra Mies tuli paikalle -- hänestä näytin siltä kuin makaisin kuolinvuoteellani valmiina lausumaan viimeiset sanani. Perhe kerääntyi ympärilleni kuuntelemaan. Vapisevalla äänellä kähisin heille: "Tipulainen, pese naamasi paremmin. Kukkanen, sinulle jätän tiskit. Herra Mies, pureskele suu kiinni, kun syöt omenaa." Täytynee pysyä elossa, kunnes keksii jotain fiksumpaa. Hengissäpysymisessä auttavat leikit: Eilen muovailin Tipulaisen kanssa tunnin verran peikkoja inhottavan harmaankirjavasta, hiuksisesta muovailuvahasta (uudet neljänkymmenen euron vahat ovat jo joulupaketissa). Kohtaan usein taiteellisia yllätyksiä -- toisin sanoen käteni eivät todellakaan tiedä, millaista lopputulosta pää yrittää tehdä.  Ja siihen on sitten tyytyminen mitä saa. Peikoista tuli jotenkin groteskeja. Niillä oli valtavat nenät, ei kaulaa ja huomattavan prominentit pakarat. Sekä tyrmistyneet, tuskaiset ilmeet. Olisi...

Olen koko alkuvuoden harrastanut hyvin, hyvin paljon kirjallisuutta, ja nyttemmin myös kasveja, käsillä tekemistä, näpertelyä, leikkimistä, askartelua, vähän jopa tekisi mieli sanoa taidetta. Samaan aikaan vaikka musiikinkuuntelu on jäänyt muutamaksi kuukaudeksi hyvin vähiin. Jos jättää musiikin kuuntelematta tai, vielä pahempaa, käyttää sitä vain velloakseen melko syvällä kosmisessa yksinäisyydessä se on suunnilleen sama kuin keskustelisi kaverin kanssa aina vain ulistakseen tunteistaan, n'est pas?  Siksi: hiukan kaduttaa etten ostanut Kitkerien neitsyiden levyä, kun sitä (hyvin harvinaislaatuisella) keikalla kuluneella viikolla tyrkytettiin. Voisin sitä kivasti keittiön stereoista kuunnella sen sijaan, että joudun istumaan tietokoneen ääressä kuulokkeet päässä (koska läppärin kajarit ovat kauheat, mutta ei se mitään, työpaikalla myös nykyiset työkuulokkeeni ovat aika kauheat). Olen kuunnellut tuota listaa puoli yötä, ja näyttäisi siltä ettei ole sellaista triggeriä etten va...

Sieluani ovat viime aikoina liikautelleet voimakkaasti seuraavat asiat: Voimalaitosten savupiiput aamupakkasessa. Savun kiehkurointia tahtoisin katsella aina kauemmin kuin oikeasti ehdin. Eilen työmatkabussi ajoi kiehkuroivan savupilven alapuolelta, ja katselin miten savupatsas kovertui ja kiertyi alhaaltapäin ontoksi kuin simpukankuori. Jäiset lumikasat. Olen yleensä ainoa aikuinen, joka kiipeää lumikasan huipulle bussipysäkin vieressä. Mutta jotainhan on tehtävä siinä odottaessaan, ja korkealta sitä paitsi näkee hyvin. Lumettomana aikana tasapainottelen paljasjalkakengillä katukiveyksen reunaa pitkin.  Muuan bussikuski, joka kuuntelee oopperamusaa ajaessaan. Otan korvatulpat pois kuullakseni paremmin. Nypynpoistaja. En mielelläni silitä tekstiilejä, mutta nypynpoistamista rakastan, koska vähällä vaivalla saa isoja muutoksia kuluneisiin kirpparivaatteisiinsa. Paras efekti on kirjavien lapasten nypynpoistamisessa, kun niiden värit kirkastuvat ihan silmissä. Leena-Maija Ro...

Joskus sitä haluaisi kiihkeästi hengailla ihmisten kanssa, mutta sitten 30 sekunnin hengailun jälkeen ei enää jaksa eikä oikeastaan haluakaan. Joskus sitä pitäis tehdä töitä, mutta ajattelee vain iltapäivälehden lööpin aivoja syövää talitiaista ja hirnuu yksin. Joskus sitä yrittää lähetellä romanttisia viestejä jonkun kanssa, ja sit jotenkin tunnin parin päästä molemmat yhtäkkiä havahtuvat syyllisinä ja tajuavat uppoutuneensa ohjelmoinnin tai kauniiden kirjahyllyjen ajattelemiseen kesken hyvän keskustelun.  Joskus sitä huomaa bussissa tutun monen vuoden takaa, mutta ei sanokaan hei, vaan piiloutuu introverteistä kertovan kirjansa, korvatulppiensa ja suklaalevynsä taakse. Joskus sitä näkee tarpeelliseksi rikkoa lasten ilmapallot isoimmalla keittiöveitsellään ja sitten ihmettelee, kun lapset alkavat itkeä. Elämäni, täynnä outoja vaatimuksia ja irrationaalisesti käyttäytyviä ihmisiä.

Minulla on sellainen oma sana kuin löllöily. Se tarkoittaa tietysti löhöilyä, kellimistä ja löysäilyä. Olen aika ylpeä siitä, että piiiikkuriikkisen suorittamiseen päin kallellaan olevana luonteenakin olen onnistunut omaksumaan löllöilyn kiinteäksi osaksi elämääni. Yleisesti ottaen en näe ollenkaan ongelmaa siinä, että pyjamaa ei vaihdeta koko päivänä pois eikä sänkyä pedata, jos siltä tuntuu. Löllöilyä tyypillisesti sekä edeltää että seuraa hillitön miksitäälläontaaskerrantällainensiivoperhana . Siinä tunnetilassa taas sänkyjen petaaminen auttaa kummasti. Otan vakavasti asiat, joita teen. Ja lapseni ovat poissa pari päivää. Niinpä vuorokauden aikana olen onnistunut taidokkaasti perumaan kaksi kipeästi kaivattua jumppaa, lukuisia mahdollisia leffaanlähtöjä ja yhden tai kaksi ulkona syötyä ateriaa sekä jonkin verran päämäärätöntä shoppailua. Otin tilalle sängyssä koomaamista (puolivälissä vaihdoin farkut takaisin kotihousuihin kun en selvästikään ollut nousemassa ylös), lanttulaatikon...

Ilta alkoi aika normaalisti. Halusin roikkua netissä rauhassa, kolmivuotias Tipulainen halusi minun kutittavan (tai mieluummin leikkivän Pyllinkäistä. Tipulainen oli kuulemma päiväkodissa pyllyttänyt kavereita. Ei saanut kiitosta). Ojentelin kättäni ohikikattavaa lasta kohti katse liimautuneena tietokoneeseen. (Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa!!!!1) Sitten Kutkula hiipi paikalle. Kutkula on epäluotettava käsi, joka ei keinuta kehtoa, vaan hyökkäilee arvaamattomasti ja kutittaa. Kutkula oli tänä iltana elementissään ja kutitti vuorotellen kumpaakin lasta armottomasti. Ja välillä Kutkula kääntyi emäntäänsä vastaan ja kutitti minua! Että kehtasi! Kun Kutkula vaikutti rauhoittuneen ja joku luottavainen päästi sen liian lähelle, käsi riehaantui taas kutittamaan.  Kutkulalla on kiltimpi ja taiteellisempi isosisko, Mutkula. Mutkula ei mielellään alennu riehumisleikkeihin, vaan tahtoo vain aaltoilla sulavin, pyörähtelevin liikkein. Mutta kädet kyllä ottivat toisistaan aika...

Poistin tästä kohdasta pitkän turhan lätinän. Tämä blogihan alkaa hyvin: kaksi kappaletta saa kirjoitettua, ja sitten itsekritiikki tulee ja tempaisee turpaan. Ajattelin äsken Plathia ja Woolfia ja kaikkia sellaisia naisia, jotka ravistavat ulisevat ihmissuhteet harteilta ja jaloista pyörimästä ja sulkeutuvat huoneeseensa kirjoittamaan. Häädin rakkaani kauemmas, jotta sain kirjoittaa yksin. Ja sitten tuli se itsekritiikin perkele! Eikä minulla ole edes kaasu-uunia. (Syyllistyn nyt samaan kuin kaikki muutkin: näen Sylvia Plathin sekoilevana hysteerikkonaisena, josta muistetaan vain se onneton uunikeissi.) Yritin sanoa, että yliopiston sähköpostiosoite ei ole toiminut neljään-viiteen vuoteen, ja siksi vuosikymmenen ikäiseen aikaisempaan blogiini kirjautuminen alkoi käydä työlääksi. Eilenkään en voinut blogata työkoneella, vaikka inspiroiduin (edit. otetaas tästä kuitenkin linkki pois, koska uusi elämä ja sillee)! Vaan piti tehdä töitä melkein koko päivä! En ole oikein jännityksen yst...