Koululaisten kanssa heinäkuun lenseässä etätyössä: arki ja pyhä sekoittuvat, työaika ja vapaa sekoittuvat, yöpaita sekoittuu päiväpaitaan, hiukset sekoittuvat, sekoitan sanoja ja nimiä, sekoitan hapanleipätaikinaa tunteakseni tekeväni jotain.
Ulkona hurisee aamusta iltaan naapuritaloyhtiön maalämpöremontti -- juuri kun omasta päästiin. Kotona hurisee jääkaappi (sulkisiko joku keittiön oven? Suljetteko oven. Sulkekaa ovi. Tule takaisin ja sulje ovi! Ovi!), pesukone hurisee, verenpaine hurisee.
Saan aina sätkyn muistaessani jotain. Sekä jos en. Näen kaikenlaisia yhteenpalaamisunia. Niskassa lepattaa. Ehkä olen laiminlyönyt jonkin tärkeän velvollisuuden. Ehkä se on vain natsit ja ympäristötuho ja kaiken tutun ja tärkeän totaalinen romahtaminen lähivuosikymmeninä, koska mitään ei jakseta tehdä.
Tai ehkä unohdin ruokkia Gold Rushin, Meerin ja Mirellan, ja nyt ne haisevat vihaisesti purkeissaan ja kehittävät tummanharmaata etikkahappoista nestettä pinnalleen eikä seuraava leipä ehkä kohoa. Otan kantaakseni kaikenlaisia velvollisuuksia ja projekteja ja unohdan ne. Olohuoneesta löytyy luikerrusasentoon jähmettynyt, kuiva, kuollut kompostista karannut mato, josta minä en ole pitänyt huolta. Hankin vaatteita, joita en käytä. Ostan kosmetiikkaa, johon kyllästyn. Aikuisuus on kestänyt jo ihan liian pitkään, froufrou kahisee sitoumuksista ommeltu laahus.
Enkä käy paikoissa, joissa ennen kävin. Muutot ovat raskaita, koska jokaisesta paikasta jää muistijälki. Jää tunne velvollisuudesta ylläpitää suhdetta johonkin, jota ei enää ole. Digitaaliset paikat yhtä lailla. Monen kuukauden tauko nettifoorumilla roikkumisesta jättää tunteen laiminlyönnistä, ikään kuin jossain kaivattaisiin.
Täytyykö jokainen ostettu lehti lukea? Muistetaanko minut 8 vuoden takaisessa kampaamossani? Vanhenevatko Zooplussan palkintopisteeni taas, jos en käytä niitä? Kuinka kauan käyttämätön meikkikynä vielä jaksaa odottaa -- ennen kuin soittaa poliisille?
Kommentit
Lähetä kommentti