Ihmettelen, miten asioista nauttiminen on pitkälti kiinni päätöksestä ja mielikuvista ja ehkä sattumasta eikä juurikaan asioista itsestään. Jos hokee ihmisten kanssa "koska täällä saa kahvia?", koska niin kuuluu tehdä, ja juo sitten karseaa automaattikahvia (miten voi lasisäiliössä komeilevista kahvinpavuista jauhaa sellaista litkua?), voi silti päättää nauttia hetkestä, vaikka itse juoma olisikin kahdenkymmenen eurosentin tuhlausta.
Koska kyse on nautinnon odotuksesta ja kokemuksesta ja koko tilanteen -- nyt minä suon itselleni tämän kupposen -- huolellisesta rakentamisesta ennen, aikana ja jälkeen. Siitä, että kahvi tarkoittaa itse asiassa taukoa, seurustelua (tai suloista yksinäisyyttä) ja jotain syötävääkin.
Nautinto harvoin yllättää. Mutta jos niin käy, mielessäni vilahtaa anopin joskus käyttämä ilmaus "ansaitsematon armo". Se, että ehdinkin aikaisempaan bussiin. Tai saan jostain ilmaista ruokaa. Että pyyhe on ehtinyt lämmetä kylppärin kuivaustangolla ihanaksi. Yleensä silti riittää kokea niitä nautintoja, joita on suunnitellutkin.
Tapa etsiä nautintoa ja rentoutumista on selvästi nimenomaan tapa. Jos tietäisin jotain hermokytkennöistä ja dopamiinipurskahduksista, sanoisin tämän varmemmalla äänellä, mutta nytkin sanon: toisto vahvistaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa kokenut, että väsymys lähtee suklaalevyllä ja yksinäisyys shoppailulla, näitä tapoja jatkaa. Sitten taas jos on onnistunut vahingossa kiinnostumaan jumpasta, tai tajunnut miten hyvä olo nukkumisesta ja lasten kanssa höpöttelystä tulee ("mieti jos kumipuu olis sellainen että se olis tehty kumista! ja sitten se vain menis nääääin ja nääääin kun tuulis!"), tekeekin mieli väsyneenä hakeutua aina ensimmäisenä sänkyyn selaamaan kuntokeskuksen sivuja salaatinlehtiä nakerrellen.
Juuri nyt saan nautintoa jumpasta. Outoa kyllä. Ennen tapasin vältellä sitä, varata vastahakoisesti tunteja ja sitten perua ne. Olen yhtäkkiä alkanut rämpätä kuntokeskuksen ryhmäliikuntatarjotinta kuin Facebookia, koska jokin minussa on päättänyt, että tämä on nyt nautinto. Toisina kausina olen etsinyt lepoa ja rentoutumista nettikeskusteluista kiireisten ihmisten kanssa, joskus päiväkirjasta tai sipsipussista, mutta nyt surffaan ennen muuta jumppasivuilla. Vaeltelen siellä kuin karkkikaupassa ja napsuttelen huolettomasti menemään tuntivarauksia. Käyn viikossa joskus kuudellakin tunnilla. (Osa paidoistani ei oikein istu enää hartioista.) Tämä ei kestä ikuisesti, mutta voi miten aion ottaa kaiken irti niin kauan kuin sitä kestää!
Samaa virtuaalihamstraamisen iloa saan kirjaston sivuilla kirjoja varatessani. Itse lukeminen ja jumppaan meneminen onkin sitten ihan toisella tavalla työläs suoritus. Suunnitellahan aina voi!
Koska kyse on nautinnon odotuksesta ja kokemuksesta ja koko tilanteen -- nyt minä suon itselleni tämän kupposen -- huolellisesta rakentamisesta ennen, aikana ja jälkeen. Siitä, että kahvi tarkoittaa itse asiassa taukoa, seurustelua (tai suloista yksinäisyyttä) ja jotain syötävääkin.
Nautinto harvoin yllättää. Mutta jos niin käy, mielessäni vilahtaa anopin joskus käyttämä ilmaus "ansaitsematon armo". Se, että ehdinkin aikaisempaan bussiin. Tai saan jostain ilmaista ruokaa. Että pyyhe on ehtinyt lämmetä kylppärin kuivaustangolla ihanaksi. Yleensä silti riittää kokea niitä nautintoja, joita on suunnitellutkin.
Tapa etsiä nautintoa ja rentoutumista on selvästi nimenomaan tapa. Jos tietäisin jotain hermokytkennöistä ja dopamiinipurskahduksista, sanoisin tämän varmemmalla äänellä, mutta nytkin sanon: toisto vahvistaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa kokenut, että väsymys lähtee suklaalevyllä ja yksinäisyys shoppailulla, näitä tapoja jatkaa. Sitten taas jos on onnistunut vahingossa kiinnostumaan jumpasta, tai tajunnut miten hyvä olo nukkumisesta ja lasten kanssa höpöttelystä tulee ("mieti jos kumipuu olis sellainen että se olis tehty kumista! ja sitten se vain menis nääääin ja nääääin kun tuulis!"), tekeekin mieli väsyneenä hakeutua aina ensimmäisenä sänkyyn selaamaan kuntokeskuksen sivuja salaatinlehtiä nakerrellen.
Juuri nyt saan nautintoa jumpasta. Outoa kyllä. Ennen tapasin vältellä sitä, varata vastahakoisesti tunteja ja sitten perua ne. Olen yhtäkkiä alkanut rämpätä kuntokeskuksen ryhmäliikuntatarjotinta kuin Facebookia, koska jokin minussa on päättänyt, että tämä on nyt nautinto. Toisina kausina olen etsinyt lepoa ja rentoutumista nettikeskusteluista kiireisten ihmisten kanssa, joskus päiväkirjasta tai sipsipussista, mutta nyt surffaan ennen muuta jumppasivuilla. Vaeltelen siellä kuin karkkikaupassa ja napsuttelen huolettomasti menemään tuntivarauksia. Käyn viikossa joskus kuudellakin tunnilla. (Osa paidoistani ei oikein istu enää hartioista.) Tämä ei kestä ikuisesti, mutta voi miten aion ottaa kaiken irti niin kauan kuin sitä kestää!
Samaa virtuaalihamstraamisen iloa saan kirjaston sivuilla kirjoja varatessani. Itse lukeminen ja jumppaan meneminen onkin sitten ihan toisella tavalla työläs suoritus. Suunnitellahan aina voi!
Kommentit
Lähetä kommentti