Katsoin Netflixistä dokumentin tavaroita vähentävistä minimalistityypeistä. Vaikuttaisi siltä, että heidän näkökulmastaan minimalismi on osa äärimmäisen etuoikeutetun menestyjän tarinaa. Siinä tarinassa varallisuuden voi muuttaa palveluiksi, turvaksi ja verkostoiksi samalla, kun tavarat vähenevät elämästä. Ympäristönäkökulmaa nämä minimalistit eivät silti tuoneet esille, vaan heidän ajattelussaan olennaista oli oma mukavuus ja mielentyyneys. Dokumentissa ajeltiin autollakin ihan surutta! Ihan mukavaltahan minimalismi tällaisenakin näytti (joskaan ei kuulostanut, koska tyhjyydessä kaikuu), mutta itse painottaisin enemmän muita näkökulmia kuin yksilön kokemaa "kätevyyttä". Vaikka ekoilua ja hyväntekeväisyyttä.
Minimalistit Joshua ja Ryan halailivat elokuvassa paljon ihmisiä. (Itse asiassa he vain ilmoittivat olevansa "huggers" ja koppasivat jokaisen vastaantulijan syliin kysymättä, onko tämäkin mahdollisesti halailija vai ei.) Silti heillä oli yksi tosi hyvä hokema: rakasta ihmisiä ja käytä tavaroita, ei toisinpäin.
Se kuulostaa oikealta ja hyvältä nyrkkisäännöltä. Mutta jotkut meistä kiintyvät, leimautuvat ja asettuvat taloksi tavaroihin, ja kääriytyvät bussissa ja työpaikalla omaan jakinvillashaaliin, levittävät omat joogamattonsa, sääntönsä ja eväskorinsa minne haluavat ja etsivät esineistä sitä pysyvyyttä ja luottamusta, jota ihmisistä ei aina voi saada.
Jotkut meistä, kuten uuden She-Ra-sarjan hurmaava höhlä-älykkö Entrapta (joka on yksi suosikeistani vahvan ja kauniin saksikäsi-Scorpian ja kyllästyneesti narisevan teini-Mermistan ohella) näkevät ihmiset mielenkiintoisena tutkimuskohteena, joiden lähelle pääseminen on vaikeaa. Entraptan juhlakäyttäytymiseen kuuluu sanelukoneeseen muminaa ja hiiviskelyä: mitä sosiaalisissa ryhmissä tapahtuu? miten juhlavieraat toimivat? Kaikkitietävän kertojan nahkoihin pääseminenhän on parasta, ja siksi telkkaria on kiva katsoa ja kirjoja lukea. Jotta toisten motiiveja ja käytöstä voi käännellä loputtomiin! Mutta ei tarkkailua lasketa ihmisten käyttämiseksi. Eihän?
Tarkkailupaikalta oman jakinvillashaalin alta katsottuna She-Ra on valtavan mielenkiintoinen lasten tv-sarja. Siinä on monitahoisia, sympaattisia ja aivan tolkullisia yksilöitä ja loogisesti toimivia yhteisöjä, jotka kehittyvät rakentavasti tapahtumien edetessä -- ja näitä ominaisuuksia ei todellakaan ole kaikissa vastaantulevissa, kehutuissakaan aikuisten draamasarjoissa! Sohvalta käsin yhteisöihin ja porukoihin pääsee mukaan, kun todellisessa maailmassa niitä pitäisi katsoa ulkopuolelta ristiriitaisin tuntein. Voi osallistua osallistumatta, nähdä, kuinka ryhmädynamiikat toimivat ja olla silti samalla rauhassa.
Jouluna lukemani Villi vaellus sisälsi jotain samaa. Patikoidessaan Pacific Crest Traililla Cheryl Strayed tutustuu samaan suuntaan meneviin ihmisiin, viettää muutamia onnellisia minuutteja tai päiviä heidän kanssaan ja tekee sitten hilpeästi selväksi, että aikoo jatkaa matkaa yksin. Tämä sopii kaikille, ja välillä kirjan eri vaiheissa esitellyt ihmiset pulpahtelevat matkan varrella uudelleen esille (joskin lukijan päässä he kyllä tuppaavat sekoittumaan keskenään). Lukija kulkee yksinäisen, uupuneen ja tuskaisen, mutta suurta mielekkyyttä kokevan Cheryl Strayedin mukana koko matkan ylisuuren rinkan päällä ja pään sisällä. Kumpikaan ei joudu kuulumaan joukkoon väsyttävää osallistumista vaativalla tai itsetarkkailuun ja poseeraamiseen yllyttävällä tavalla. Jos tietää olevansa näkyvillä ja arvioitavana, se stressaa ja estää rentoutumasta.
Mutta oman mukana kulkevan rinkkakodin (tai kahvikuppi-, peitto- ja villasukkakodin) kotilomaisesta turvasta uskaltaa kurkkia.
Minimalistit Joshua ja Ryan halailivat elokuvassa paljon ihmisiä. (Itse asiassa he vain ilmoittivat olevansa "huggers" ja koppasivat jokaisen vastaantulijan syliin kysymättä, onko tämäkin mahdollisesti halailija vai ei.) Silti heillä oli yksi tosi hyvä hokema: rakasta ihmisiä ja käytä tavaroita, ei toisinpäin.
Se kuulostaa oikealta ja hyvältä nyrkkisäännöltä. Mutta jotkut meistä kiintyvät, leimautuvat ja asettuvat taloksi tavaroihin, ja kääriytyvät bussissa ja työpaikalla omaan jakinvillashaaliin, levittävät omat joogamattonsa, sääntönsä ja eväskorinsa minne haluavat ja etsivät esineistä sitä pysyvyyttä ja luottamusta, jota ihmisistä ei aina voi saada.
Jotkut meistä, kuten uuden She-Ra-sarjan hurmaava höhlä-älykkö Entrapta (joka on yksi suosikeistani vahvan ja kauniin saksikäsi-Scorpian ja kyllästyneesti narisevan teini-Mermistan ohella) näkevät ihmiset mielenkiintoisena tutkimuskohteena, joiden lähelle pääseminen on vaikeaa. Entraptan juhlakäyttäytymiseen kuuluu sanelukoneeseen muminaa ja hiiviskelyä: mitä sosiaalisissa ryhmissä tapahtuu? miten juhlavieraat toimivat? Kaikkitietävän kertojan nahkoihin pääseminenhän on parasta, ja siksi telkkaria on kiva katsoa ja kirjoja lukea. Jotta toisten motiiveja ja käytöstä voi käännellä loputtomiin! Mutta ei tarkkailua lasketa ihmisten käyttämiseksi. Eihän?
Tarkkailupaikalta oman jakinvillashaalin alta katsottuna She-Ra on valtavan mielenkiintoinen lasten tv-sarja. Siinä on monitahoisia, sympaattisia ja aivan tolkullisia yksilöitä ja loogisesti toimivia yhteisöjä, jotka kehittyvät rakentavasti tapahtumien edetessä -- ja näitä ominaisuuksia ei todellakaan ole kaikissa vastaantulevissa, kehutuissakaan aikuisten draamasarjoissa! Sohvalta käsin yhteisöihin ja porukoihin pääsee mukaan, kun todellisessa maailmassa niitä pitäisi katsoa ulkopuolelta ristiriitaisin tuntein. Voi osallistua osallistumatta, nähdä, kuinka ryhmädynamiikat toimivat ja olla silti samalla rauhassa.
Jouluna lukemani Villi vaellus sisälsi jotain samaa. Patikoidessaan Pacific Crest Traililla Cheryl Strayed tutustuu samaan suuntaan meneviin ihmisiin, viettää muutamia onnellisia minuutteja tai päiviä heidän kanssaan ja tekee sitten hilpeästi selväksi, että aikoo jatkaa matkaa yksin. Tämä sopii kaikille, ja välillä kirjan eri vaiheissa esitellyt ihmiset pulpahtelevat matkan varrella uudelleen esille (joskin lukijan päässä he kyllä tuppaavat sekoittumaan keskenään). Lukija kulkee yksinäisen, uupuneen ja tuskaisen, mutta suurta mielekkyyttä kokevan Cheryl Strayedin mukana koko matkan ylisuuren rinkan päällä ja pään sisällä. Kumpikaan ei joudu kuulumaan joukkoon väsyttävää osallistumista vaativalla tai itsetarkkailuun ja poseeraamiseen yllyttävällä tavalla. Jos tietää olevansa näkyvillä ja arvioitavana, se stressaa ja estää rentoutumasta.
Mutta oman mukana kulkevan rinkkakodin (tai kahvikuppi-, peitto- ja villasukkakodin) kotilomaisesta turvasta uskaltaa kurkkia.
Kommentit
Lähetä kommentti