Taustalla soi Pariisin Kevään Astronautti-levy:
metsän laidalla puut huojui tuulessa
ne sanoi: "pian meidät viedään hevon kuuseen
rakastuit koneeseen ja tulevaisuudessa
norsunluutornisi ulottuu taivaaseen"
metsän laidalla puut huojuu tuulessa
hevoset tulikuumalla asfaltilla
livahdat kasvavan pakokauhun vallassa
pakenet avaruuteen kapselilla
Olen kirjoittanut tästä musasta ennenkin eräässä blogitekstissä. Astronautti ja Meteoriitti ovat vahvaa tunnetta, ja albumin teemoja ovat emotionaaliset riskit, kaukokaipuu ja haaveilu. Ja nyt kun tarkemmin mietin, myös sosiaalinen erottuminen ja eristäytyminen.
Se, mikä kulloinkin erottaa meidät muista, voi jähmettää ja lamaannuttaa, estää osallistumasta ja saada hiipimään rotkonsa rauhaan. Tai aiheuttaa pakokauhun, jolloin sitä antaa painostaa itsensä kaikenlaiseen tai alkaa ylisuorittaa, jotta itsen ja maailman väliin nousseen samean, ääntä vaimentavan kalvon saa puhki tai edes venymään.
Tunne pohjimmaisesta irrallisuudesta -- tai sen poissaolosta, yhteenkuuluvuudesta -- on ehkä jotain sisäsyntyistä ja hyvin kaukaa periytyvää, ja sitä kokee riippumatta olosuhteista tai henkilökohtaisista ominaisuuksista. Ehkä se johtuu siitä, että toiset meistä on suunniteltu biomassaksi ja kehotehtaiksi, joiden tarkoituskaan ei ole onnistua yksityisissä pyrinnöissään.
Ole luonani aina sijoittuu Isoon-Britanniaan kuvitteelliseen lähimenneisyyteen. Se kertoo "luovuttajista", toisin sanoen muiden ihmisten varaosiksi kasvatetuista lisääntymiskyvyttömistä ihmisklooneista. Heidän elämänsä aikajanalle sijoittuvat kasvatus syrjäisissä oppilaitoksissa ja myöhemmin itsenäisempään asumiseen tähtäävissä yksiköissä, työskentely luovuttajien valvojina -- eli jonkinlaisina ympäri maata ajavina saattohoitaja-tukihenkilöinä -- ja lopulta itse luovuttaminen: toistuvat sairaalareissut ja yhä huonompi vointi, kunnes on aika päästä päätökseen.
(Jostain syystä samaan aikaan yhdeksänvuotiaani aloittelee Replica-sarjan ahmimista -- se kertoo kloonatuista ja geenimanipuloiduista, täydellisistä tytöistä, jotka ovat vähän joka alalla juuri sopivasti muita parempia. Heidän jos jonkun luulisi olevan suloisesti turvassa läpi elämän, mutta eivät he ole. Nyt metsästän Tipulaiselle kirjastosta ja Torista koko sarjan sen sijaan, että vaikka keskittyisin tämän kirjoittamiseen.)
Ishiguron kirjassa kertojanääni kuuluu Kathylle, Hailshamin oppilaitoksen entiselle oppilaalle, joka muistelee kouluvuosiaan hiukan sekavassa järjestyksessä. Kaikesta tulee hänelle mieleen jotain muuta, joka pitää kertoa ensin. Kathyn läheisimmät ystävät ovat pariskunta Tommy ja Ruth. Kathy ymmärtää ailahtelevaista Ruthia tarkasti ja sietää tältä monenlaista kiusaamista ja manipulointia. Kathyn merkitsevin ominaisuus onkin kärsivällisyys, joka saa lukijan ihmettelemään, miksi hän oikeastaan tuhlaa vuotensa, jotka voisi viettää kahdestaan Tommyn kanssa. Kathyn ja Tommyn pitäisi olla pääpari, mutta kateellinen Ruth ei lyhyen elämänsä aikana salli sitä.
Kathy osaa lukea ihmisiä. Hänen suullaan kirjailija kuvailee ihmisten vaikuttimia ja suhteita tarkasti, eikä varsinainen dialogi ole kirjassa kovinkaan suuressa roolissa. Kathy selkokielistää muiden sanattomasti ilmaisemat tunteet tavalla, joka tekee tekstistä kieltämättä jäykkää, mutta söpön älyllisellä tavalla jäykkää: "Tommyn käytös oli jotenkin kainostelevaa ja harkittua, niin että ajattelin hänen haluavan seksiä." Sen sijaan henkilöiden ulkoisista olemuksista tai jokapäiväisen elämän edellytyksistä saamme tietää varsin vähän. Kuten siitä, kuinka he hoitavat aikuisen elämän velvoitteet tai kuuluuko heille niitä, tai millä he oikeastaan elävät.
"Olipa muuten miten hyvänsä, me ainakin pidimme huolen siitä, että te meidän huomassamme olevat saitte kasvaa hienoissa oloissa", puolustautuu muuan tehotuott- tarkoitan kasvattaja myöhemmin. Joka tapauksessahan kotimainen liha on maailman puhtainta. Hailshamin oppilaat saavat taideopetusta ja ilmeisesti jonkin verran muitakin koulutunteja, vaikka kaikki tietävät, etteivät he tule kauaa käyttämään osaamistaan pienessä varjoyhteiskunnassaan.
Minäkin saarnaan lapsilleni jatkuvasti taiteesta ja sivistyksestä ja harjoitan heitä selviytymään monenlaisista tehtävistä ja sosiaalisista säännöstöistä. Jotta heille ei tulisi itsestään kuvaa ihmisinä, jotka "eivät tee" sellaisia asioita, joita muut ihmiset "tekevät". Liian aikaisin lukkoon lyötyjä valintoja kun ei niin vain perutakaan.
Kirjan Tommy ei kuitenkaan selviydy taiteenteosta. Hän alisuoriutuu ollessaan toisten silmän alla, saa raivokohtauksia ja lopulta hylkää kaiken taiteen, jota muu yhteisö pitää niin kovin tärkeänä. Vasta aikuisena hän aloittaa varovasti piirtämisen omassa rauhassaan. Mutta onko silloin siihen enää aikaa? Ja mitä taiteella pitäisi oikeastaan todistaa ja kenelle? Kolmen ja puolen sadan sivun jälkeen selitys iskee päin näköä, se yllättää, vaikka se olisi tietysti pitänyt jo päätellä itsekin.
en pelkää mitään enempää kuin että
saavun perille
maailma pysähtyy ja ymmärrän on kaikki ollut vain
värjättyä vettä
Niin, ja se Kannibaalien keittokirja. Teos koostuu keittokirjaosiosta ja romaaniosiosta. Mutta pidän enemmän keittokirjasta, se selviäisi erinomaisesti pelkästään itsenäänkin. "Musta satiiri lihansyönnin maailmasta", ilmoittaa takakansi. Hyvä pointti -- olin jo jotenkin irtautunut siitä maailmasta, jossa ruumiinosista tehdään ihmisille syötävää. Voi olla, että olisin... unohtanut tulkita kirjaa kritiikkinä ja ainoastaan lukenut sitä ihastuneena, silmät ja tukka pystyssä ja riemastuttavaa pientä kuvotusta tuntien. "Suolatut, rapeat korvalehdet ovat nuorison herkkua."
Kehyskertomus etätyössä viihtyvästä, verenhimoisesta supermaistajasta on ihan hyvä. Mutta kirjan hauskinta antia ovat satiiriset kuvaukset eri ihmisryhmien valmistamisesta ruoaksi. "Siinä missä taiteilijan sydän on suuri ja maukas, ministerin sydän ei kelpaa edes koiralle. Toimitusjohtajan munuaiset ovat puolestaan puhtaat, sillä virtsa nousee heillä suoraan aivoihin, kun kansanedustajien munuaiset ovat lähes aina täynnä kiviä ja lisäainejäämiä. Hyvä kokki etsii tiensä sisäelinten jännittävään maailmaan yrityksen ja erehdyksen kautta."
Kehokauhu on ihana, katarttinen genre. Käsi sydämelle (heh), kuka ei haaveilisi vonkuvista silppureista, jotka tunkeutuvat rintaan (kylkiluut katkeavat rutisten), tonkivat ja raastavat pyörivin liikkein ulos keuhkot, kuivan pienen sydämen, mahalaukun, mitä siellä nyt on -- kaiken, mikä pitää ihmisen elossa ja erottaa meidät vaikka säihkyvän metallisesta ruumiinavauspöydästä?
Voi klooneja! Voi kehojensa vankeja! "Teidän elämänne täytyy nyt sujua sitä rataa joka sille on määrätty", huokaa Hailshamin haaveistaan luopunut kasvattaja. "Olentoparat. Toivon että voisin auttaa teitä. Mutta te olette nyt oman onnenne nojassa."
Kommentit
Lähetä kommentti