"Viis! Neljä! Kolme! Kaksi..." lähtölaskee lapsistani se, joka aikoo tähtitieteilijäksi, kirjailijaksi ja keksijäksi. Hän on nimittäin ystävällinen ja varoittaa minua: ihanjustkohta mikro piippaa, eikä sitä ääntä tunnetusti kestä semmoinen, joka on ensin hajoillut siitä hurinastakin monta minuuttia. Peitän äänen kuuntelemalla/laulamalla Meteoriitti/Astronauttia. Osaan Pariisin Kevään tuplalevyn ulkoa, enkä keskity keiton lämpenemiseen.
Joka biisissä yritetään, kaivataan, heittäydytään tai takerrutaan. Se melkein kannattaa, tai ehkä ei kannata, mutta riskejä on otettava silti kun ei muutakaan osaa. Emotionaalinen riskinotto kuulostaisi olevan tämän vanhahkon albumin teemana.
Sekä uudehkon lukuromaanin, jonka ahmaisin tänään. Ähisin sohvalla ja kiukuttelin lapsille, että inhoan jokaista henkilöä Emmi Pesosen Maailman kauneimmassa sanassa (2020), mutta haluan lukea sen silti.
Yritin kyllä kunnianhimoisesti ensin Aksel Sandemosea, Erasmus Rotterdamilaista ja Volter Kilpeä, mutta kyllästyin heihin kaikkiin ja viskasin keskenlukuisina palautettavien pinoon. Halusin viihdettä. Halusin normaaleja virkkeitä enkä märssykoreja ja tyhmyyden ylistystä. Halusin tuntea itseni liian fiksuksi mieluummin kuin liian kyvyttömäksi.
Sain kaiken haluamani. Kirja kuvaa ällöttävässä kodissa asuvaa kaoottista perhettä: arvaamatonta, ihanaa ja epäluotettavaa isää ja neljää huonosti kasvatettua vuoroviikkovillieläintä, ja mukaan imeytyvää, omien vanhempiensa traumatisoimaa hivenen nirppanokkaista naista, joka haluaisi vain olla kahdestaan siistissä kodissa ja rakastunut. Mutta häneen tarttuu yllättäviä slimejä ja Wilma-viestejä.
"Mä tunnen ton ihmistyypin, joka aina siirtää omat taakat muiden kannettaviksi", varoittaa sivuhenkilö. Ja pää-Amanda huomaa olevansa äitipuolena vastuussa kaikkien hyvinvoinnista ilman kuitenkaan sanottavaa valtaa tai oikeuksia. Samaan aikaan ympäröivät aikuiset tekevät katoamistemppuja. Hänelle luvattiin, ettei kukaan vaadi häneltä perhejärjestelyssä mitään, mutta sille lupaukselle kävi niin kuin epäluotettavien lupauksille käy: tuntuu ihanalta, haluaisi uskoa, ja sitten sitä seisoo keskellä jonkun muun katastrofia eikä tahtoisi luovuttaa, koska on siihenkin asti kestänyt ja koska tuntee itsensä syylliseksi, jos ainut toiminnanohjauskykyinen livistää. Raivo löytää purkautumistiensä outoihin suuntiin eikä ikinä ihan sinne ihanaan, epäluotettavaan suuntaan, minne pitäisi.
Nenää pitkin voi silmätä muut ja osoittaa / me sanotaan / se on painovoimaa. Vuodesta toiseen laulan keittiössä samoja lauluja, välillä keksin niihin uusia stemmoja.
Samaan aikaan toisaalla: Omat lapseni löytävät ulkokuntosalilta hiihtolaitteen ja kapuavat kyytiin omille jalustimilleen. Molemmat kirnuavat omaa puolikastaan kuin Hiiden hirven kannoilla, minä hihitän ja ajattelen jo omiani. Juomme iltakaakaota katulampun alla, ja he keskustelevat tähtisumuista ja aurinkokunnista ja uskovat, kun vastaan hajamielisesti, että kirkas piste taivaalla on ehkä Veenus tai Aanus, hitostako minä tiedän, ei niissä lue. Eilen Tipulainen oli kirjoittanut kaverin ystäväkirjaan horoskooppimerkikseen "keinuhevonen". Täällä on kädet täynnä hommia omienkin tähtipölyjen imuroinnissa.
Kommentit
Lähetä kommentti