Jaan mielipiteet: omasta mielestäni teen siistejä ja hauskoja juttuja, toisten mielestä olen uuvuttava pelle, joka polttaa itseään ja lähimmäisiään molemmista päistä (sillä kuntoutuvassa jalassa on ehkä rasitusvamma). Kuukauden, tai ehkä kaksi, olen elänyt valvomisella, Speculoos-tahnalla ja aktivismilla, ja mehän alamme vasta päästä vauhtiin. Varistelen jälkeeni sanoja, tiimalasikorviksia ja turvallisempia tiloja, pyörin siellä täällä ja otan kantaa kaikkeen.
Pari syksyn työväenopistokurssia peruttiin, mutta muutama jäikin, ja on ihanaa maksaa siitä, että saa jotain muiden järjestämää itselleen. Viittomakielessä ehkä parasta on tieto siitä, että viittomakieliset muodostavat oman jännittävän vähemmistökulttuurinsa, josta haluan tietää kaiken ja heti. Tai sittenkin lupa viittoa vasemmalla kädellä, koska se tuntuu niin luontevalta ja hyvältä.
Tai ei, parasta ovat tällaiset söpöt marsuvideot, joista löydän vastauksia. Anelemme opettajaa etsimään meille tiedon siitä, miten viitotaan tofu, entä aivot, entä herrain pohjemittaiset sukkanauhat. Visuaalisuuteen pohjautuva kieli, miten ihmeellistä. Käteni unohtuu välillä ilmaan miettimään.
Olen siis päässyt käyttämään kehoani intuitiivisilla, jostain kaukaa tutun oloisilla tavoilla. Ihan toisenlainen kinesteettis-auditiivinen palaute tuli itsensähakkaamiskurssilla: sieltä jäi reidet täyteen pikku verenpurkaumia, jollaisia harvemmin itselleni teen, ja taito saada käsistä neljä erilaista taputusääntä.
Ja naamastakin pari, jos nimittäin uskaltaa lyödä tarpeeksi kovaa. Ajattelin, että aivoilleni ei ole ollenkaan haitaksi saada vähän haastetta, ja opettelin tekemään kaiken molemmilla käsillä. Ehkä Alzheimer pysyy kaukana tai jotain. Ja ryhmässä musisoidessa näyttää paremmalta, kun kaikki läimivät omaa hanuriaan oikeakätisesti, järkeilin. Vaikka treenisalin peilit olikin jostain syystä peitetty verhoin.
Tänään mietin vastuun ja vapauden rajoja. Koska eikö ole oikeastaan ihan hullua pyrkiä asemaan, jossa joutuu yksinään kantamaan vastuuta? Kukaan todellista valtaa käyttävä ei näytä kovinkaan hyvinvoivalta. Eikö nyt hauskempaa ole tarkkailla hissukseen ja toivoa, ettei Excel-nakkeja napsahtele omalle kohdalle?
Eilen tarkkailin haltioituneita, rentoja, sukupuolettomia käsiä, jotka eivät pidelleet mitään ja joilla ei ollut muuta tekemistä kuin olla läsnä ja heilua ilmassa. Placebo soitti, eikä minulla ollut siitä minkäänlaista mielipidettä etukäteen. Peitetty jää hohkasi kylmää, mutta ihmiset olivat lämpimiä ja onnellisia.
Yksi kappale kuulosti tutulta. Koska olin kuullut sen edellisenä päivänä. Aina kun Tipulainen syyllistää minua siitä, että jotain on liikaa, vaihdan tilalle: melkein tarpeeksi. Äiti on syönyt melkein tarpeeksi jäätelöä, melkein tarpeeksi friends, melkein tarpeeksi people.
Mietin hahmottomasti jotain sellaista, että muutamissa asioissa on tärkeää pitää siivet supussa ja tehdä juuri niin kuin ystävät ja ihmiset, samassa rytmissä, oikeakätisesti ja kurinalaisesti ja yhteisen strategian mukaisesti. Eikä lähteä avuliaasti ja ketterästi sooloilemaan ja aiheuttaa isoja IT-harmeja ja PR-skandaaleja.
Ja sitten joissain konteksteissa taas eniten huvittuneisuutta aiheuttaa, jos joku ottaa itsensä ja merkityksensä kovin vakavasti. (Looking at you, luovien alojen opettajat, joille maailma on huikea ja liekehtivä ja jotka virnuilette suvaitsevasti, kun huolestunut toimihenkilö pyytää anteeksi rummutettuaan polyrytmin.)
Mitä tahansa asioita voi tehdä, jos kestää mitä tahansa tunteita. Kai sitä saa olla ahne elämälle ja haluta kaikkea ja kaikkia, paljon ja yhtä aikaa ja keskittymisen, itsehillinnän ja levon kustannuksella. Mutta tekee viisaasti, kun ei lukittaudu liian vastuullisiin hommiin. Nyt jo välillä huimaa ja unohtelen jotain. Koska kun pysähtymisen aika tulee, se tulee.
Kommentit
Lähetä kommentti