Havaitsen olevani neito hädässä. Tarvitsen kaikenlaista asiantuntija-apua: En uskalla vetää aktiobriiffiä. En halua iskuporata ebbamasalineja betonielementtiin. En jaksa lainmukais-saavutettavuustarkistaa powerpointtia. En ymmärrä esikoiseni puhetta kvanteista ja tähtiensodasta. (Miksi hän ei ole koulussa?)
Mutta löysin tuekseni Candace Simpson-Gilesin kirjan Kuinka olla leidi (How to Be a Lady. A Contemporary Guide to Common Courtesy 2006, suom. Pasi Jääskeläinen ja Päivi Liski). Etsin sieltä sopivaa asennetta vaihtoehdoksi tavanomaisille ratkaisumalleilleni ulinalle, sibeliusrypyn syventämiselle ja kauheille sokerijutuille.
Kirjan yläluokkaiset käytösopit sopivat meille kaikille. Leidi ei juoruile eikä myöhästele, hän ei naura rasistisille vitseille ja kohtelee aina kunnioittavasti niin esihenkilöään kuin alaisiaan. "Leidi tietää, että mielistely on yhtä näkyvää kuin kauheat tekoripset."
Oletko koskaan kaivannut aikuisten kirjoja, jotka kertovat arkisista tilanteista ja muodostavat sarjan samalla tavalla kuin lastenkirjat, joissa Tiina toimii, ratsastaa, näyttelee ja vaikka mitä? No niin, nyt meillä on sellaisia lukuja kuin "Leidi pukeutuu", "Leidi järjestää juhlat" ja "Leidillä on sana hallussa". (Leidi myös "käy säännöllisesti lääkärintarkastuksessa, etenkin gynekologin" ja "käyttää lasinalusta".)
Oppaan rakenne on vähän tajunnanvirtamainen. Lukuja ja väliotsikoita on, mutta välillä leidi yllättää. "Leidi tietää, milloin on soveliasta juoda pillillä." Ihan kuin... tämä viisaus olisi karttunut kantapääopistossa. "Leidi tietää, milloin koriste on tarkoitettu syötäväksi." Ollapa kärpäsenä katossa. Mitä hän on mahtanut syödä?
Hauska yksityiskohta kirjassa ovat suomennoksen mehevät sanavalinnat: tyyli vaihtelee tiheästi ylevästä hyvinkin arkiseen. Leidi ei nimittäin "mässytä purkkaa", "käytä edustustiliä yksityisiin tarkoitusperiin" tai "purjehdi päätä pahkaa jonkun toisen työhuoneeseen". Välillä hän "verhoaa jalkansa sukkahousuilla".
"Leidi ei pureskele juomansa jäitä." Tämä seitsemänkymppinen Candace Simpson-Giles kuulemma omistaa mainostoimiston Tennesseessä, muuta en hänestä saa irti. Onko hän oikeasti yläluokkainen vai ainoastaan hyvin kasvatettu? Onko sillä väliä? Kirja on omistettu hänen äidilleen.
Ihmettelin puolisolle, miten aikuisuus ei tuonutkaan sellaista määrää juhlapukeutumisen tarvetta kuin olin Stockmannin loppuvuoden mainoskuvista käsittänyt -- itse asiassa käytän luultavasti harvemmin sieviä pikkukenkiä, aran värisiä sukkahousuja ja juhlavia materiaaleja kuin kymmenvuotiaana. "Sinä vain et koskaan päässyt sinne keskiluokkaan, missä ravataan työpaikan edustuspippaloissa kotelomekko päällä", hän sivalsi.
(Liioittelin. Herra Mies ei ikinä tietäisi, mikä on kotelomekko. Sitä paitsi mitä keskiluokkaisuuteen tulee, minulla on useita erittäin laadukkaita pienmerkkien villaneuleita UFFilta, ja haluan niille huomiota, jota ne eivät hillityillä väreillään itse vaadi.)
Katson vierestä sekoilevaa kehoani ja syön lisää suklaata. Kerron hiukan liikaa mielipiteitäni asioiden hoitamisesta palavereissa, kun kiinni olevat kamerat luovat illuusion kahdenkeskisyydestä. Aikamones piña colada -konvehti jakaa vahingossa näyttöni. Syksy on raskasta aikaa.
"Leidi antaa herraystäviensä tietää, että hän arvostaa sitä, miten he kohtelevat häntä." Virnistelen kuin vulgaari Mona Lisa ja otan sivusta kuvan jakoon.
Kommentit
Lähetä kommentti