Siirry pääsisältöön

Kun mitään et ano: Silja Liukkosen "Tunkeutuja"

Taukoa ollut. Olen vain tehnyt töitä, opiskellut ja treenannut, ja useimmat kirjat ovat maistuneet puisevilta.

Mutta olen lukenut jotain samankaltaista kuin Raven Leilanin Kiilto, tai siis: kohdannut päähenkilöä muistuttavan hahmon. (Tykkään lukea kohti vääjäämätöntä tuhoaan kulkevista ankeista triadeista, jollaisista kuka hyvänsä järkevä ihminen pysyy tosielämässä kaukana. Pidän siitä vaiheesta ihmissuhdekuvauksissa, kun hymyt alkavat hyytyä, katseet lasittua ja hartiat jähmettyä. Kohta sattuu. Luen niitä kirjoja bussissa hyväntuulisena ja turvassa matkalla johonkin mukavaan paikkaan tekemään kivoja asioita.)

Silja Liukkosen viimevuotisessa Tunkeutujassa jäykkä töölöläispariskunta nappaa viisitoista vuotta nuoremman taidekoulupudokkaan lelukseen, ja siinähän nyt vanhakin taas nuortuu kuin lapsi leikkimään. Rakastaja vaimoineen kutsuu kirjan nimettömäksi jäävää päähenkilöä Tiistaiksi sen viikonpäivän mukaan, jolloin he yleensä tapaavat. (Mikä on ainakin minusta järisyttävän alentavaa.) (Kannattaako ihmisten koskaan kuulla, millaiset tavat ja maneerit on ikuistettu heidän lempinimikseen?) (Pysähdyn tuijottamaan kauhistuneena ikkunasta pimeään.)

"Itse olin alkanut ajatella, että periaatteessa olisin valmis tekemään mitä tahansa, mikä ei olisi fyysisesti kivuliasta tai laukaisisi halua asua kylpyammeessa", pohtii minäkertoja elämäänsä.

Tiistailla on kaikenlaisia ominaisuuksia, joita töölöläisillä ei ole. Hän on ollut kuukausia asunnottomana ja kamppaillut ylisukupolvisen päihdeongelman kanssa. Sisko on lähtenyt. Ruokaa ei aina kauheasti ole, töissä hän suoriutuu ilmeisesti paremmin kuin itse ymmärtääkään, ja synestesia, harvinaisen pitkä keho ja ilmeisen diagnosoimaton neuroepätyypillisyys keräävät vastaantulijoilta kuittailuja. Hänen kommuuneissa, vallatuissa taloissa ja itsemurhayksiöissä majailevat ystävänsä ovat aitoja, kiinnostavia ja hyviä ihmisiä. 

"Kerroin Jonnallekin yskivästä naapuristani, jonka takia kotona ollessa oli usein aika etova olo ja Joni komppasi minua, se sanoi että se oli aluksi ollut vähän kauhistunut ylipäätään koko paikasta. Ne kerrostalot, se nauroi Jonnalle. Niiden julkisivutkin oli ihan likasia." Kirja kuvaa yhteiskuntaluokkia todella terävästi. Miten eri tavalla tyhjää on niiden elämä, joilla on eniten aineellista menetettävää. 

Mutta lempeä ja huolestunut Tiistai näkee itsensä muokattavana massana, jota kenellä tahansa on oikeus murjoa. "Jokaisessa näkemässäni WC:ssä kävin korjailemassa huulipunaani, joka paakkuuntui helposti ja jos vähänkin hymyilin leveämmin, huulet menivät ihan viiruisiksi. Otsatukka oli kaikesta laittamisesta huolimatta muuttunut tuulessa kahdeksi erilliseksi kaistaleeksi. Niiden välissä oli itsepäinen, vittumainen rako."

Töölöläispari taas -- heitä ja heidän kauluspaitojaan ja viinilasejaan ja paperipussivihanneksiaan kuvaa parhaiten kohtaus, jossa he kahden identtisen tuttavapariskunnan kanssa ravintolassa eivät ole tuntevinaan rakasta Tiistaitaan. "Siinä kohtaa Helsingin keskustaa oli tyypillistä törmätä ihan Jonin ja Jonnan näköisiin ihmisiin. Melkein kuka tahansa olisi voinut olla jompikumpi niistä."

Älä nouse sinne ratikkaan, päähenkilö. Älä mene sinne vitun Töölöön. Ei siellä ole hyvä olla.

"-Se on sellasta vaan. Että aivot tarvii välillä eri ympäristön. Sitten ne jotenkin puhdistuu, se sanoi. 
-Onks sulla nyt joku puhdistumisen tarve? kysyin.
-Vähän niinku. Onhan tässä aika paljon käsiteltävää elämässä tällä hetkellä, se sanoi.
-Niinku mitä? kysyin.
-Sinä esimerkiksi, se sanoi."

Käsiteltävää kertyy lopulta niin paljon, että aviokriisi-Töölö eristäytyy ja vaipuu radiohiljaisuuteen. Kommuuni saa epäkiitollisen tehtävän vääntää päähenkilölle rautalangasta, että yksisarvisenmetsästyksessä yksisarviselle käy aina huonosti. Ei siitä yllättyä voinut, sillä J&J olivat jollain lailla arveluttavia alusta asti kaikkien muiden paitsi hellämielisen Tiistain mielestä.

Tiistai täyttää kolmekymmentäyksi. Hänessä on jotain pysyvää lapsenomaisuutta. Hän elää omassa kiinnostavassa maailmassaan, ajattelee värejään, käy välillä sikiöasentoon lattialle, syö mitä annetaan. "Jossain vaiheessa tiskatessani aloin vahingossa pudotella astioita. Ei niin, että ne olisivat livenneet käsistäni, vaan niin että irrotin itse käteni niistä. - - Tiedostamishommat vain olivat minulle tunnetusti vaikeita. Oli herännyt yhä vain hämmentävämpiä ajatuksia."

Mutta ei Tiistai silti jättäydy pelkästään uhriksi, vaan tarkkailee maailmaa ulkopuolelta kuin antropologi*. Hän tuntee myös voimaa ja hellyyttä, sääliäkin pariskuntaa kohtaan: suutelemista inhoavaa, identiteettejä kaihtavaa miestä ja ensimmäiset viisitoista vuotta hänen kanssaan monogaamisesti elänyttä vaimoa. "Toisinaan kun ajattelin heteronaisia ja niiden elämää, koin vankkaa halua alkaa puolustaa niitä ja ajaa niiden asioita, koska jos joku kohtalo elämässä olisi ollut kammottava, niin se, että olisi syntynyt heteronaiseksi."

Hesari kirjoitti kirjasta tylyn arvion. Olen aivan eri mieltä. Arttu Seppäsen mielestä "kirjailija keskittyy trendikkäisiin kaupunkielämää koskeviin aiheisiin", mutta minusta kirjan kuvaamissa ilmiöissä ei ole mitään epäilyttävää tai laskelmoivaa. "Autofiktiota ei mainita, kuten ei ole maininnut kukaan muukaan enää pariin vuoteen" -- mutta jos kirjoittajalla olisikin kalavelkoja maksettavana, kirja soljuu silti kauniina ja taitavana tarinana ilman koston sivumakua. Hahmot ovat mukavia ja uskottavia, ja minä halusin lukea ihan kaiken, vaikka aavistelin pahaa jo alussa. 


* Tästä tuli mieleen toinen tämän viikon erinomainen kirja: Uskontotieteilijä ja toimittaja Juha Matias Lehtosen Sairaan kaunis (2023). Kirjassaan Lehtonen käsittelee vahvan kantaaottavasti eri aikojen kauneusihanteita ja vahingollisia typeryyksiä, joihin ihmiset ovat sortuneet, sekä syrjintää ja paljasta sortoa, joka kauneusihanteiden kanssa yhdessä kulkee. Lehtonen tuo rivien välissä ja kirjan loppua kohden myös riveillä esille omaa positiotaan queerina ja monella muullakin tapaa normien ulkopuolisena. Minun tekee mieleni rinnastaa nämä järjestelmiä tarkkanäköisesti ulkopuolelta ihmettelevät, lempeät ja hyvät ihmiset: Sairaan kauniin kirjoittaja ja Tiistai. 

Kommentit