Tulitikkutyttö: Raven Leilanin "Kiilto"

Luottamus on sitä, että uskaltaa aloittaa ompeluprojektin ja tietää, että ompelukone ei rutise oudosti eikä itse joudu ronttaamaan sitä bussilla Tikkurilaan tai Malmille tupakanhajuisen sedän tuhahdeltavaksi. Sitäkin luottamus on, että voi mennä luistelemaan lastensa kanssa ilman, että alaselkä kipeytyy kaatumisen pelosta, kun luistimet lipsuvat tylsinä ja itse väistelee tunteettomia vauhtikalloja. Että esineet, kehot ja mielet toimivat niin kuin niiden pitää ja ihmiset vastaavat viesteihin.

On suuri etuoikeus uskaltaa heittäytyä juttuihin ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin vaikkei osaisi huolehtia asioistaan itse, tai että voi jäädä saikulle halutessaan ja edetä silti yhä vaativampiin töihin narisemaan. Että vatsa kestää ruoan syömisen joka päivä, että voi olla 12-vuotias ja kävellä kotiinsa ilman että poliisi hyökkää matkalla ja taklaa maahan ja lopettaa vasta, kun erivärinen äiti saapuu paikalle.

Luin henkeäni pidätellen Raven Leilanin esikoisromaania Kiilto (Luster 2020, suom. Kaijamari Sivill 2021). Kirja kuvaa valtavaa eroa nuoren, köyhän ja monella tavalla syrjäytetyn mustan amerikkalaisnaisen ja varakkaan keski-ikäistyvän valkoisen miehen välillä. He ajautuvat suhteeseen: Edie-päähenkilö kiintyy Ericiin yhtä nopeasti ja irrationaalisesti kuin minä kahdenkympin Baileys-suklaarasiaan, joka ei olekaan joulunjälkeisalennuksessa, ja suklaissa on lehmänmaitoa, mutta ostan ne silti. 

Miehen vaimo ei oikein pidä tästä. Mutta hän kestää ja ottaa Edien siipiensä suojaan joksikin aikaa. Asuntonsa ja työnsä menettäneen Edien ja Ericin lyhyt, epämiellyttävä suhde on siinä vaiheessa oikeastaan jo menettänyt merkityksensä. 

Naisten välille kehittyy vastahakoista solidaarisuutta. Eric jää sivuhahmoksi. Edie muuttaa pariskunnan luo, siivoaa hiukan ja osaa ainoana tukea pariskunnan adoptoimaa, rasismin ja hiusten kanssa kamppailevaa mustaa Akila-tytärtä.  

Edien arkipäivää kuvaavat virkkeet sivaltavat, toteavat ja naurattavat. Kiilto näyttää rasismin, muttei kommentoi sitä. Lukija haukkoo henkeään järjestelmään sisäänrakennetun epäoikeudenmukaisuuden edessä, mutta päähenkilö ei useinkaan jaksa taistella. "Menen kultasepänliikkeeseen, eikä kukaan tule kysymään, tarvitsenko apua. Kysyn sormuksesta, ja minulle sanotaan, ettei heillä ole lupaa näyttää sitä minulle. Minua seurataan tarkkaan, kunnes lähden, ja aamulla sanon Rebeccalle, että sormus oli kaunis." 

Edie yrittää pärjäillä syrjinnän, terveytensä, toimeentulonsa ja traumojensa kanssa ypöyksin eikä luota mihinkään eikä keneenkään, tai hänen ei kannattaisi. Asunto, kun se vielä oli, oli kurja luukku ja työyhteisö halveksi. Hän ei osaa vaatia edes heiloiltaan kunnioitusta tai hyvää kohtelua, ja suudelmatkin moniselitteisesti "tuntuvat pöydän kattamiselta". 

"Niin että juu, vanhempi mies on ihme, koska hän on maksanut sähkölaskuja kolmekymmentäkahdeksan vuotta ja selvinnyt ruokamyrkytyksestä ja lukenut ilmastoraportit eikä siltikään ole tappanut itseään, mutta kun minäkin olen elossa kahdenkymmenenkolmen naisena eletyn vuoden, munasarjan kiertymän ja opintolainan ja nappikauluspaitaisten uusnatsien jälkeen, niin se on itse asiassa huomattavampi saavutus. Mutta sen sijasta antauduin ihastelemaan Ericin keskinkertaista viinien tuntemusta."

Tämän jännän tekstin johtoajatuksena on freudilainen tulkinta Kiillosta. Epäsäätyisen rakkaustarinan voikin lukea osattoman ja potkitun orpotytön yrityksenä etsiä itselleen uudet vanhemmat. Tai eihän se rakkautta ole, vaan yksi osa tuhoisien ihmissuhteiden jatkumoa, jossa "olen arvaillut pääni ympärille puristuneiden leukojen aikeita - - toisin sanoen kaikki, jopa rakkaus, on ollut väkivaltaa". Isäsuhde on ollut viileä, eikä äitiäkään ole enää: 

"Kun isä vei naisia työhuoneeseensa, me menimme olohuoneeseen lycra-asuissamme ja harrastimme zumbaa, kahdeksan minuutin vatsalihastreeniä tai mitä vain pakaranpumppausta 2000-luvun alun suoratoistopalveluissa sattui olemaan tarjolla, katselimme milloin kyynelehtiviä ex-lihavia barre-guruja, milloin valkoisia kapitalistis-kehopositiivisia ja vulvaa karmivasti ihannoivia pompomtyttöjä ja milloin perinteisempiä motivaatiopuhujia, jotka lätkäisevät leivospaketilla naamaan ja pakottavat kyykkäämään. -- Itsemurhan tehdessään äiti oli yhä viiden kilon päässä tavoitepainostaan." 

Haluaisin kursivoida tuon viimeisen virkkeen. Joka tapauksessa Ericin vaimo Rebecca (joka on ylipuhuttu avoimeen suhteeseen vastoin tahtoaan) ottaa Ediestä sen vastuun, jota kukaan muu ei ottanut kantaakseen pitkään, pitkään aikaan. Kaverini huokaisema "Jarit ja Samit on helppoja, mutta mä haluaisin että Anneli tykkäis musta" voisi olla Edien suusta.

Kirjan loppupuolella on yhtäkkiä vähän irrallinen, elokuvamainen jakso Comic-Con-nörttitapahtumasta, johon Edie ja Ericin perhe päätyvät 12-vuotiaan mukana. Tykkään siitä eniten larppaajien ja turrien kuvaamisen vuoksi: hälisevässä, kosteassa konferenssikeskuksessa "pahikset kokoontuvat ihailemaan itseään, litistyneitä universumeita asetellaan vierekkäin" ja "jokainen näköpiirissä oleva maagi katuu viittaan pukeutumista, kaikilla on poskipunaa". 

Viimeisillä sivuilla Edie saa jostain luottamusta alkaa kutsua itseään taiteilijaksi, asunto järjestyy, työpaikka löytyy. Ainakin osaksi väliaikaisen perheen antaman tuen ansiosta. Ja kirjasta jää se vaikutelma, että aivan kuin viikonlopun mittainen yhteisöllisyyshurmio Comic-Conissa, jossa "kaikki muutkin ovat herkistyneet ajankululle, huolissaan sunnuntain hitaasta lähestymisestä", myös suhde Ericiin, Rebeccaan ja Akilaan kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan. "[K]un se on ohi, kun mies kumartuu etsimään housujaan, oven takana on maailma, liikennettä, tuhkarokkoa, eikä tilaa sellaisille päihdyttäville, optimistisille sanoille."