Katson hillojoulukalenteriani usein ja lämpimästi kuin Hyacinth Bucket loistoristeilybrosyyrejään ja mutisen: "Hilloa me tarvitsemme! Me tarvitsemme vähän helkkarin paljon hilloa! Kullankeltaista, kirkkaanpunaista ja yönsinistä hilloa kymmeniä lasipurkillisia." Minulla on myös äärettömän hyvä ja aika vegaaninen liköörikonvehtijoulukalenteri, jonka ääressä voisi huoata ja toivotella: "Kihdittömiä vanhuudenpäiviä niille paljasjaloille, jotka ovat murskanneet rypäleitä suurissa puusammioissa. Iankaikkinen elämä luostarin kaljupäille! Lämpimät terveiseni Portugalin urhealle kansalle!"
Me metsästäjä-keräilijät pidämme varastoinnista melko paljon, ja siksi talletan suklaata ja muita herkkuja, no niin, herkkurasiaan, joka pysyy visusti kaapissa. Herkkurasia lienee alun perin jonkinlainen jäälaatikko. Kooltaan se on noin 18 cm x 18 cm x 18 cm, ja sen kyljessä lukee PIMM'S. Minkä johdosta sitä voi myös joko kutsua tai olla kutsumatta pimmslooraksi. Ystäväni pitävät huolen, että se on aina täynnä, ja ovat usein paikalla, kun nostan sen esiin. Kansi ei tahdo mahtua kiinni.
Ehkä pitäisi tehdä joskus joku vaikuttava unboxing-video. Suklaalevyt ovat päivämäärän mukaan järjestyksessä kuin kirjastonkirjat. Mutta valitettavasti niiden eräpäivää ei voi siirtää samalla tavalla kuin niiden yhdeksän kirjan, joiden lukemiseen ja palauttamiseen oli vielä tänä aamuna neljä päivää aikaa.
Minua myös kehotetaan säännöllisesti lukemaan Veikko Huovisen Hamsterit (1957). Luin sen nyt sitten, ja aivan ihanahan se oli. Kaipaan vain harvoin äänikirjoja, mutta tämä olisi varmasti ollut mainio kuunnella. Toivoisin olevan enemmän äitini kaltainen, joka lausuu ulkomuistista kaikenlaista pitkät pätkät. Ihailen pitkien runojen ulkoa muistajia ja häikäistyn nokkelista anekdooteista. Itse osaan ulkoa lähinnä Jupun sarjisten Baarien nainen (2009) ja Koirapuistojen nainen (2011) puhekuplia. Nekin menevät varmaan väärin, mutta Herra Mies ja minä olemme silti hokeneet "sitte mä repäsen" ja "hei muija, hei, hei, hei muija" toistakymmentä vuotta. Ja tietysti muistan sanatarkasti kaiken sen typerän, mitä olen itse sanonut ja kirjoittanut vuodesta 1992 lähtien. Hirveää, hirveää, peiton alta kuuluu tukahtunutta häpeälaulua.
Olen ajatellut niitä älykelloja, jotka värähtelevät jokaisen muun ranteessa ja käskevät hengittämään aina kun minä niitä katson. Aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, kello muistuttaa. Aika olla kuin survivalistikarhut pesässä koko tämä hyvin pitkäksi venynyt maaliskuu 2020. Aika pomppia ympäriinsä kuin Pupu Tupuna valkoisessa talviturkissaan joogamattoineen viisveisaamassa omikronista. Aika mainita hyvänlaisella volyymilla lähikerrosten naapureillekin, että kuormitus alkaisi riittää tältä viikolta, nyt kalenteri tyhjäksi, turvat rullalle kaikki ja alta pois.
Joten kotona istun ja hihitän Hamsterin ja Rurikin toimituksille. Hamsteri on kahdestaan nokkelan hiiren kanssa elävä köyhä mies, joka rakastaa entisaikain seikkailukirjoja, joissa miehet ovat miehiä ja vuodenajat hengenvaarallisia, tali löyhkää ja konkelot naukuvat. Hänellä itsellään ei ole koskaan ollut rahoja asiallisen talvivaraston kerryttämiseen. Mutta kun naapuriin muuttaa kaupungista sapattivapaalle arpajaisvoittaja perheineen, unelmat on toteutettava nyt.
Hamsteri puhuu mehevästi Rurikin puolelleen: "Vaikka miten mielen myrskyt raivoavat ja vaikka kuinka olisit allapäin, kuomaseni, niin tule silloin tänne, vedä henkeesi lantuntuoksua tai kurkista suolakurkkupurkkiin, ja kas ihmettä, mielesi tyyntyy ja rauhaisa, harras lämpö täyttää olemuksesi." Rurik alkaa käyttää suuria summia turkisliiveihin, sokerisäkkeihin ja aivan jumalattomaan määrään lihaa.
Hermoheikko, altis ja älynlahjoiltaan keskinkertainen Rurik kuvataan hieman naurettavana, mutta Hamsteria ja tarinoiden valaanpyytäjiä ihaillessaan hän rohkaistuu ja ryhdistyy, "ylpeästi kotkottaen hän temmeltää pakettien keskellä ja riuhtoo leipäveitsellä poikki sidenaruja". Ja saapa luultavasti hiukan lihaa luidensa päällekin talvisella massakaudellaan. Aivan vakavasti häntä ei silti ota kirjan hahmoista kukaan. Tellu-vaimo tosin alkaa silmäillä häntä kiinnostuneemmin, "vilkastuu ja käy permanentissa".
Ainakin välillä. Usein rivakalla Tellulla on silti kestämistä, kun konttorin ja kodin väliä kalpeana hiiviskelleestä ympyräparrasta on kuoriutunut muheva city-maalainen, joka syljeksii luita nurkkiin ja mittaa paloviinansa kortteleissa. "Antakaamme hienotunteisuuden esiripun verhota tuon kamalan iltapäivän. Mainitsemme ainoastaan, että koottuaan viimeisetkin rohkeuden rippeet Hamsteri pystyi kertomaan vierailusta metsästäjän luona ja niistä ilmeisen väkevistä vaikutteista, joita Rurik sieltä sai. Oman osuutensa Hamsteri painoi villaisella, eikä häntä voi siitä syyttää, sillä uhmamielisiä sankareita on maailmassa loppujen lopuksi vain aivan muutamia."
Rurik "piehtaroi etukäteen hillossa, turkisliiveissä ja savulihassa", ja Hamsterin kanssa heistä tulee yhteistä unta katselevat, jonnekin kauas lasittuneesti tuijottavat synoptikon-veljet. "Ylpeästi katseli Hamsteri iltaisin huvilalle, jossa myöhään yöhön saakka näkyi valo eräässä ikkunassa. Siellä istui Rurik muuntamassa kiloja paunoiksi." Sivulla 99 Rurikia ja Hamsteria kutsutaan ensi kertaa yhdessä nimellä hamsterit.
Sanoinko jotain ulkoaoppimisesta? Tahtoisinpa, että talvea varten hankkimani paljasjalkavaelluskengät olisivat olleet yhtä vettäpitävät kuin hamstereiden keittämä kenkävoide. Sitten voisin aina tarvittaessa uljaana posmottaa:
"-Kutsuttakoon asiantuntija tutkimaan perheesi sukkia, Rurik, ehdottaa Hamsteri. -Tulkoon joskus sadepäivän iltana, kun perheesi sukat on juuri ripustettu narulle keittiön nurkkaan. Kerätköön himokkaasti sukat ja kiidättäköön ne hydrauliseen puristimeensa. Maksan tuolle kurjalle penteleelle tuhat markkaa jokaisesta vesipisarasta, minkä hän saa irti koko sukkaläjästä. Ei, vaan sinne sateiseen, mylvivään yöhön katoaa tuo onneton pusertaja yhtä köyhänä kuin oli tullessaankin. -Ei penniäkään nyhdä meiltä, murahtaa Rurik. -Jos vetoa lyödään, niin omansakin menettää, sanoo Hamsteri. -Sinne menevät talot ja osakkeet, eikä ukkopahalle jää kuin loppuunrääkätty mopedi, jolla sitten ajelee sinne tänne kuin murhamiehen sielu myrskyöinä."
Tiedossa on, että Rurikin perheen maalaisonni on väliaikaista, mutta siihen ei oikeastaan palata. Kirja ei myöskään näytä meille hetkeä, jolloin kaikki on valmista ja istuudutaan nautiskelemaan -- ja yhtäkkiä kaikki on tylsää ja tulee ikävä, niin kuin väistämättä käy. Kuka jaksaa istua tahmaisissa saappaissaan sianpuolikasta vuoleskelemassa paria päivää kauempaa, kun suunnittelu ja puuhailu ovat tuoneet todellisen ilon?
Mitä Jumalan nimessä tekee ihminen herkkurasialla, joka painaa yhtä paljon kuin oma kuopus yhdeksän päivän ikäisenä?
Kommentit
Lähetä kommentti