Opin tänään, että itkuvirsikontekstissa inno ei tarkoita mitään. Se on vain täytesana. Istuin (seisoin, venyttelin, marssin) viisi tuntia jälleen yhdellä kurssilla, äänellä itkemisen eli itkujen eli (tieteellisessä kontekstissa) itkuvirsien äärellä. Mahtavaa, ihanaa, ja ilmeisen suosittua myös. Osanottajia oli pitkälti toistakymmentä, vaikka olin odottanut ehkä viittä.
Opiskelimme äänellä itkemisen monituhatvuotista historiaa ja valtavan laajaa maantietoa. Kuuntelimme äänitteitä ja katsoimme kuvia karjalaismummoista. Keskustelimme tv-uutisten katastrofikuvauksista, joissa ihmiset vaikertavat ja itkevät avoimemmin kuin meillä koskaan. Joku oli kuullut intialaisen kaverinsa ihmetelleen hiljaisia suomihautajaisia. Vertasimme yhteisöllisiä itkuja rap-musiikkiin ja keskustelupalstojen rituaalisiin toivotteluihin ja voivotteluihin.
Lämmittelimme ja käytimme kehoa ja ääntä eri tavoilla. Tajusin, että tämä on oikeastaan erittäin lähellä synnytyslaulua, josta olen myös käynyt yhden kurssin lähemmäs yhdeksän vuotta sitten. Synnytyslaulukin kuulosti ensin ajatuksena muusta elämästä erilliseltä ja vähän kummalliselta ja vaivaannuttavalta toimenpiteeltä. Mutta lopulta siitä tulikin yllättävän luonteva ja normaali tapa käyttää ääntä tukena elämän siirtymävaiheissa. Ääni piti vain hoksata.
Meistä moni oli osittain karjalainen juuriltaan, niin minäkin, ja meillä taisi väikkyä mielessä kertomus syvästä yhteydestä omaan sukuun ja evakkojen itkuista ja jostain kotiin pääsemisestä. Mutta sitten katsoimme hiukan karttaa, ja kuulimme luterilaisten ja ortodoksien eroista, ja äh. Se siitä oman elämän kertomuksesta sitten. En olisi halunnutkaan kuulua cooleihin porukoihin. Päätäkin alkoi särkeä aika nopeasti, nenäliinat loppuivat ja kahvi haaleni.
Itkut ovat useimmissa maissa olleet naisten työtä, ja miehet ovat olleet läsnä kuulijoina. Monella karjalaisella itkijällä on ollut omat suosikkimelodiansa käytettäviksi yhtä lailla häissä kuin hautajaisissa. Yuval Noah Harari sanoo kirjassa 21 oppituntia maailman tilasta, että rituaali konkretisoi abstraktin ja todellistaa sepitteen: juuri siitä on ollut kyse esimerkiksi monipäiväisten perinnehautajaisten itkuissa, joissa vainaja on saateltu syntysille, tuonpuoleiseen.
On siis ollut tärkeää toteuttaa riitit oikein. Toisaalta improvisoinnille on ollut tilaa, kun itkijä on osannut melodioita ja tuntenut sanaston. Itkusanasto on ollut vainajienkin ymmärtämää kieltä, jossa ovat toistuneet esimerkiksi tietyt ilmaukset, toisto ja alkusointu. Perustana on maailmankuva, jossa minä, kärsivä raukka, kaipaan toista, hyvää ja ihanaa. Nostin käteni ja kysyin, että mites tuota noiden halveksunnan ja raivon kanssa. Miten lauletaan heikkoluonteiselle valehtelijalle tai sellaiselle, joka tykkää rikkoa asioita? Miten sellaisen voi sanoittaa? Kansanperinne ei vastannut. Kansanperinteellä on tabunsa (kuulemma yksi niistä on persoonapronominit, herra ties miksi).
Nykyaikana kansanperinteen täytyy näköjään välillä koukata akateemisen kautta päästäkseen takaisin kansan pariin. Mutta elossa se on, vaikka vähän muuttuukin. Huomenna laadimme ja esitämme omat itkut. Meihin kaikkiin peruskoulussa istutettua kalevalamittaa täytyy sitten muistaa varoa.
Opiskelimme äänellä itkemisen monituhatvuotista historiaa ja valtavan laajaa maantietoa. Kuuntelimme äänitteitä ja katsoimme kuvia karjalaismummoista. Keskustelimme tv-uutisten katastrofikuvauksista, joissa ihmiset vaikertavat ja itkevät avoimemmin kuin meillä koskaan. Joku oli kuullut intialaisen kaverinsa ihmetelleen hiljaisia suomihautajaisia. Vertasimme yhteisöllisiä itkuja rap-musiikkiin ja keskustelupalstojen rituaalisiin toivotteluihin ja voivotteluihin.
Lämmittelimme ja käytimme kehoa ja ääntä eri tavoilla. Tajusin, että tämä on oikeastaan erittäin lähellä synnytyslaulua, josta olen myös käynyt yhden kurssin lähemmäs yhdeksän vuotta sitten. Synnytyslaulukin kuulosti ensin ajatuksena muusta elämästä erilliseltä ja vähän kummalliselta ja vaivaannuttavalta toimenpiteeltä. Mutta lopulta siitä tulikin yllättävän luonteva ja normaali tapa käyttää ääntä tukena elämän siirtymävaiheissa. Ääni piti vain hoksata.
Meistä moni oli osittain karjalainen juuriltaan, niin minäkin, ja meillä taisi väikkyä mielessä kertomus syvästä yhteydestä omaan sukuun ja evakkojen itkuista ja jostain kotiin pääsemisestä. Mutta sitten katsoimme hiukan karttaa, ja kuulimme luterilaisten ja ortodoksien eroista, ja äh. Se siitä oman elämän kertomuksesta sitten. En olisi halunnutkaan kuulua cooleihin porukoihin. Päätäkin alkoi särkeä aika nopeasti, nenäliinat loppuivat ja kahvi haaleni.
Itkut ovat useimmissa maissa olleet naisten työtä, ja miehet ovat olleet läsnä kuulijoina. Monella karjalaisella itkijällä on ollut omat suosikkimelodiansa käytettäviksi yhtä lailla häissä kuin hautajaisissa. Yuval Noah Harari sanoo kirjassa 21 oppituntia maailman tilasta, että rituaali konkretisoi abstraktin ja todellistaa sepitteen: juuri siitä on ollut kyse esimerkiksi monipäiväisten perinnehautajaisten itkuissa, joissa vainaja on saateltu syntysille, tuonpuoleiseen.
On siis ollut tärkeää toteuttaa riitit oikein. Toisaalta improvisoinnille on ollut tilaa, kun itkijä on osannut melodioita ja tuntenut sanaston. Itkusanasto on ollut vainajienkin ymmärtämää kieltä, jossa ovat toistuneet esimerkiksi tietyt ilmaukset, toisto ja alkusointu. Perustana on maailmankuva, jossa minä, kärsivä raukka, kaipaan toista, hyvää ja ihanaa. Nostin käteni ja kysyin, että mites tuota noiden halveksunnan ja raivon kanssa. Miten lauletaan heikkoluonteiselle valehtelijalle tai sellaiselle, joka tykkää rikkoa asioita? Miten sellaisen voi sanoittaa? Kansanperinne ei vastannut. Kansanperinteellä on tabunsa (kuulemma yksi niistä on persoonapronominit, herra ties miksi).
Nykyaikana kansanperinteen täytyy näköjään välillä koukata akateemisen kautta päästäkseen takaisin kansan pariin. Mutta elossa se on, vaikka vähän muuttuukin. Huomenna laadimme ja esitämme omat itkut. Meihin kaikkiin peruskoulussa istutettua kalevalamittaa täytyy sitten muistaa varoa.
Kommentit
Lähetä kommentti