Luoja tietää miten tarpeeseen tulee hauskanpito, ja niinpä olen yrittänyt lukea mukavia hyvän mielen kirjoja. En kyllä onnistunut ihan sataprosenttisesti. Uusimman Naisten etsivätoimisto nro 1:n (puhdasta rakkautta!) jälkeen laumasielu minussa ojensi kätensä kohti kirjaston bestsellerhyllyä. Mukaan tarttui yksi hyvinvointikirja, jonka nimen jätän nyt tahdikkaasti kertomatta.
Se on nimittäin sitä lajia, jota en voi sietää. Taustatarinana on kirjoittajan henkinen kehitys, mutta unohdin jo miten se tapahtui, varmaan aika lailla samoin kuin kaikilla. Muistaakseni hän oppi löytämään jumaluuden itsestään ja ymmärsi, ettei muiden ajatuksilla ole väliä (ajatteluhan on muutenkin yliarvostettua).
Sisältö on itsekeskeistä ja epä-älyllistä, koska tämä hyvinvointiskene ei tunnu arvostavan kriittistä tiedonhakua tai ainakaan oikeaa koulutusta. Taustoitus ja faktat puuttuvat, eikä kirja perehdy lainkaan siihen, miksi yksilöllä on elämässään rankkaa ja miten sen ehkä voisi asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, koska oma asenne kuitenkin lopulta ratkaisee.
Kuvitus on persoonatonta: valkoisia tekstiilejä, sisustuskaupan tekovanha lyhty, jotain kukkia. Kielikin on raivostuttava yhdistelmä lässytystä ja mukarouheita puhekielisyyksiä. Voi hitsi kun on haasteellista shittiä olla ylikiltti, mut onneksi mietiskelin tällaisen originellin ajatuksen, että pitää rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita!
Melko diippiä! Take my money!
Eikä kirjassa tietenkään mitään oikeasti rankkaa käsitellä sellaisena kuin se on, vaan laimennettuna versiona jostain henkilökohtaisuutta muistuttavasta, josta voi kiirehtiä oman elämänsä tarinan seuraavaan lukuun. Yksityisyys kirjoittajallekin suotakoon.
Jos tämä kirja olisi musiikkia, se olisi sitä mitä soitetaan akupunktion taustalla. Vähentää ehkä neulanpistojen kipua, mutta vain koska kahteen ärsyttävään asiaan on vaikea keskittyä yhtä aikaa. Joskus vielä henkinen kasvu ja viherpirtelöt olivat kaltaisteni nyppyisten hippien juttu (en kyllä muista miksi), mutta jotenkin nuo onnelliset valkohampaiset bodarit ovat omineet nekin.
Se on nimittäin sitä lajia, jota en voi sietää. Taustatarinana on kirjoittajan henkinen kehitys, mutta unohdin jo miten se tapahtui, varmaan aika lailla samoin kuin kaikilla. Muistaakseni hän oppi löytämään jumaluuden itsestään ja ymmärsi, ettei muiden ajatuksilla ole väliä (ajatteluhan on muutenkin yliarvostettua).
Sisältö on itsekeskeistä ja epä-älyllistä, koska tämä hyvinvointiskene ei tunnu arvostavan kriittistä tiedonhakua tai ainakaan oikeaa koulutusta. Taustoitus ja faktat puuttuvat, eikä kirja perehdy lainkaan siihen, miksi yksilöllä on elämässään rankkaa ja miten sen ehkä voisi asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, koska oma asenne kuitenkin lopulta ratkaisee.
Kuvitus on persoonatonta: valkoisia tekstiilejä, sisustuskaupan tekovanha lyhty, jotain kukkia. Kielikin on raivostuttava yhdistelmä lässytystä ja mukarouheita puhekielisyyksiä. Voi hitsi kun on haasteellista shittiä olla ylikiltti, mut onneksi mietiskelin tällaisen originellin ajatuksen, että pitää rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita!
Melko diippiä! Take my money!
Eikä kirjassa tietenkään mitään oikeasti rankkaa käsitellä sellaisena kuin se on, vaan laimennettuna versiona jostain henkilökohtaisuutta muistuttavasta, josta voi kiirehtiä oman elämänsä tarinan seuraavaan lukuun. Yksityisyys kirjoittajallekin suotakoon.
Jos tämä kirja olisi musiikkia, se olisi sitä mitä soitetaan akupunktion taustalla. Vähentää ehkä neulanpistojen kipua, mutta vain koska kahteen ärsyttävään asiaan on vaikea keskittyä yhtä aikaa. Joskus vielä henkinen kasvu ja viherpirtelöt olivat kaltaisteni nyppyisten hippien juttu (en kyllä muista miksi), mutta jotenkin nuo onnelliset valkohampaiset bodarit ovat omineet nekin.
Kommentit
Lähetä kommentti