Meri kutsuu. Eniten haluan vaeltaa hiljaisella jättömaarannalla kaksinkerroin taipuneena ja etsiä aarteita. Eilen Hernesaaresta otin mukaan sinisiä asioita, ehkä mosaiikkikaakelin paloja. Kiinnostavin luonnonpaikka on se, johon ihmisen muokkaama materiaali on unohtunut sulautumaan ympäristöönsä. Kun lasipullon kappaleet ovat hioutuneet vedessä sameiksi ja pyöreiksi. Kun iso naula on niin kauttaaltaan ruostunut, että se on alkanut näyttää oksanpalalta.
Suomenlinnan rähjäisimmiltä epärannoilta taas löytyi pehmoisia kiviä, rautaa, astiansiruja, vaarattomiksi hankautuneita pullonkauloja, jopa pikkusormenkynttä pienempi simpukankuori. Sahasimme kaksi tuntia viidentoista metrin rantakivikkoa. Ohikulkija oli jonkinlainen kivialan ammattilainen ja näytti ilahtuneena, mitkä keräämäni kivet ovat korukiviä -- nämä toiset (pyöreämuotoiset suosikkini) taas "just stones".
Tykkään kirjojen ja elokuvien siitä kohdasta, jossa henkilö tekee asian, ja pienillä keinoilla katsojalle vinkataan: tämä ei muuten ole ensimmäinen kerta. Eikä viimeinen. Kun Amélie Améliessa löytää maasta yhden leipäkiven ja tipauttaa sen villatakintaskuun, ja tasku kilahtaa tyytyväisenä. Annoin lasten ottaa mukaansa vain pari jännintä kiveä ja naulaa. Mutta reput kilisivät jo silloin. Kilisevä kotimatka.
Toiseksi eniten haluan olla hidas ja tuijottaa aaltoihin. Jos rantaelämä ei onnistu, käännyn sisäänpäin ja tuijotan enää ajatuksia. Kuuntelen niitä sanoja, joita yritän saada ulos, ja lähimmäisten yhä huolestuneempia sanoja. Olenko "siellä"? Kävelen hitaasti. En pidä ketään kädestä. Koska taskussa on taktiilinen ystävä, ison pehmeän salmiakin näköinen sileä vasenkätinen emotional support -kivi.
Kommentit
Lähetä kommentti