Sain pitkässä lainassa olleet kantoliinat takaisin kotiin, ja niinpä ajattelen tänään niiden sitomista, lasten kantamista ja muuta liikettä. Kai kolhujen välttäminen on yksi spatiaalisen älykkyyden muodoista? Siinä missä neulekuvioiden suunnittelukin tai auringon paistamissuunnan ennustaminen matkan alussa.
Kömpelyys turhauttaa. Kysyin Herra Mieheltä* tänään: jos sulla on painava reppu ja pitää kiristää olkahihnoja, hypähdätkö vaistomaisesti ilmaan niin, että reppu on hetken painoton? ("Joskus." Meillä on toivoa.)
Olen ollut kärsimätön kantoliinatuutori, koska mikseivät ihmiset vain tajua? Ei voi kiskoa liinan häntää väärässä kulmassa ja sitten ihmetellä. Ei voi kiristellä kantorepun hihnoja pelkillä käsillä repimällä, jos vauva samalla nojailee repussa koko painollaan. Täytyy tuntea, miten kangas menee eikä hosua.
Täytyy osata ennustaa, mihin kaikkeen ympäristössä oma liike ja asennon muutos vaikuttaa. Täytyy ymmärtää hypähdellä, kurottaa, mutkahtaa, väistää, siirtää omaa ja toisen painoa. Isolaatio on välttämätön, kokonaisuus on tajuttava. Saarnaan perheelleni kehonhallinnasta, siitä miten ryhti ei todellakaan ala hartioista.
Joten olen menettää malttini, kun Tipulainen nostaa täyttä muovirasiaa pelkästä kannesta tai Kukkanen äkkitempaisee ryminällä auki jääkaapin oven, vaikka on itsekin juuri nähnyt, miten ovilokeroon on nosteltu puolentoista litran vissypulloja. Pyörittelen silmiäni sisäisesti, kun Tipulainen päivittelee varoitustekstien puuttumista paikassa, jossa on tahallaan tippunut kolme metriä vaahtomuoviin: Miksei tässä ollut kylttiä, että jalka voi silti vääntyä! En tule tänne enää ikinä! No olisit itse vähän...
------------
Kirjoitin joskus, että olen hyvä tulkitsemaan epäselviä käsialoja ja puristelemaan foliosta eläimiä. Siinä mittakaavassa kokonaisuuden näkeminen ja intuitiivinen hallinta onnistuu, mutta tarkkuutta vaativat detaljit jäävät vielä muille. Omakin käsialani on ehkä kummallinen, samoin kaikenlaiset kuorrutukset ja parsimukset, joita urheasti jaksan silti tuottaa.
Minä olenkin enemmän karkeamotoriikkanaisia. Jumpassa katselen harvoin jalkoihini, koska tiedän mitä ne tekevät. Peiliin sitäkin useammin, koska liikunnassa yhdistyvät monet aistit. Lihasten toiminnan vaistoaa kyllä, mutta visuaalinen palaute palkitsee. Mutta olisi kai hyödyllistä harrastaa ohjatusti myös lajeja, joissa tavoitellaan jotain muuta kuin onnistumista.
Kävelyä ehkä -- ehkä. Tunnen äitini kävelytyylin, ja taidan kävellä itse samalla tavalla. Vähän varovaisesti tepastellen, mutta silti rohkeana, tietoisena ja kasvot edellä. Jalkani ovat sillä tavalla hassunmuotoiset, että tekee mieli aina hiukan katsoa, miten askeleensa asettaa. Äiti ei koskaan myrskyä huoneeseen (no kerran tai pari Kätilöopistolle kauan sitten) vaan lainehtii sinne, hän avaa ovenkahvat aina äänettömästi, nousee hiljaa portaita ja inhoaa meteliä. Äidillä on myös taipumusta alkaa laulaa marssilauluja kävellessään. Kun minulla on toimistokorot, teen samoin.
* Tämä lempinimi pitäisi ehkä jo selittää. Otin sen huvikseni käyttöön, kun luimme Kuukausiliitteestä jutun Tapani Koivuniemen Otaniemen-lahkosta, jossa vaimojen piti herroitella puolisoitaan. Ja sitten se jotenkin jäi, ja sitten kului 12 vuotta. Myös lapset kutsuvat isäänsä Herra Mieheksi, mutta onko se minun syyni?
Kommentit
Lähetä kommentti