Futon, Ester ja elämän kävyt

Viikko oli sellainen stressipesäke (80 hengen tapahtuma, jonka järjestin perjantaiksi -- tuhannen hengen tapahtuma, johon uskaltauduin koko illaksi hytisemään ja huutamaan keskiviikkona -- noin kolmen hengen tapahtuma tiistaina ja toinen samankokoinen tänään), että naama irtoo, kuten kerroin kaikille. Yritin hoivata itseäni lukemalla kirjaa ja käymällä tanssitunnilla mustat aukot silminä. Mutta tanssitunnin tuttu karismaattinen ohjaaja oli korvattu lähimmällä Jennalla.

Ja Marja Kankaan Miestä näkyvissä (2020) taas -- miksi minulle jälleen kävi näin? Se oli värikäskantinen "hillittömän hauska ja kivuliaan tunnistettava" heteroilupokkari bestsellerpöydällä tyrkyllä, mikä voisikaan mennä vikaan? Inhosin kaikkia henkilöhahmoja heti. 

"Älä ota sitä henkilökohtaisesti: kukaan mies ei osaa [kommunikoida]. Siksi jumala on luonut naisen. Että me opetettais niitä edes vähän."

Jokainen heistä on stereotypia. On arvaamaton ja unheimlich näyttelijäpäähenkilö, joka välittää vain keskiluokkaisuutensa ulkoisista merkeistä ja reagoi (puhumattoman ja tuntemattomaksi jäävän miehensä) eropäätökseen tuhoamalla futonin ja astiaston ja sohvan ja kätkemällä miehensä tärkeimmän eli kotiteatterin; on hörhökaveri kristalleineen ja ylang ylangeineen; piittaamaton shoppailu- ja ryyppykaveri kylmine iskuneuvoineen. Viisas vanhempi työkaveri, joka on eronnut kolmesti. 

(Kuulemma pitäisi mennä yhteen vain sellaisen kanssa, jonka kanssa haluaisi erota. Arvostavasti paketoitu erohan voi olla aivan rakentava ja katkeransuloinen lahja. Mutta mitä minä tiedän? Minulla on sormukset yhä sormessa, vaikka vaihtelen niitä kädestä toiseen välillä.)

"Muistan, miten myyjä esitteli patjan rakennetta: puuvillamassan keskellä on kerros kookoskuitua ja luonnonkumia antamassa tukevuutta. Sillä eihän meidän täydelliseen parisuhteeseemme mikään ihan tavallinen futon kelvannut. - - Veitsi nikottelee kumikerroksen kohdalla, mutta minä työstän. Kaivan, viillän ja sahaan. Otsalle tihkuu hikipisaroita, mutta tuntuu hyvältä tehdä konkreettista työtä."

Anteeksi vain, mutta minä yksinkertaisesti paheksun. Melkein kaikki kirjassa käyttäytyvät toksisella, tunteettomalla ja rajattomalla tavalla. Minulla ei ollut "hillittömän" hauskaa. Enkä "tunnistanut" omia kipujani.

Tietysti on ihanaa lukea sarkastisia, heikkoja ja ristiriitaisia ihmisiä kirjoista. Mutta en pidä tästä, miten kaikki kietoutuu lopulta materian -- yhä terävien häälahjaveitsien, hyvällä maulla valittujen astiastojen ja naisen itse ylläpitämän keskiluokkaisen parisuhdefantasian -- ympärille. Puolisosta emme saa tietää yhtään mitään, paitsi sen, että hän harrastaa intohimoisesti hiljaisuutta ja kotoa poissa olemista ja on löytänyt Vanessa-nimisen ruotsalaisen ja on aivan liian läheinen äitinsä kanssa.

Ymmärsin jättää kirjan puolivälissä kesken, koska vihaan edelleen aikani tuhlaamista, vaikka suostunkin siihen välillä vahingossa. Vihaan sitä niin paljon, että joskus olen saattanut saada tärkeän ja pitkän puhelun kesken kolmituntisen etäpalaverin. Valitettavasti.

(Vilkaisin sentään lopusta, kenet päähenkilö löytää laastariksi -- ai tuon, mutta kun ihan sama!)

---------------

Haluan romantiikkaromaanini mieluummin sellaisina kuin Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä (2013, suom. Sanna Manninen 2014), josta olen kirjoittanut jotain tuoreeltaan: 

Ester on kirjoittaja, joka operoi sanoilla, perustelee tunteensa järjellä ja elää vain siltä osin kuin pystyy sanallistamaan. Lukija tietää yhtä hyvin kuin Esterkin, miten kannattaisi toimia, ja silti hän pettää aina kannustavan myötäeläjänsä odotukset: "Ester luki. Hän ei missään tapauksessa soittaisi Hugolle tänään. Hän soitti. Hugo ei vastannut." Kun Ester kirjoittaa Hugolle pitkiä tekstiviestejä, sähköposteja ja kirjeitä, jotka tihkuvat erilaisia huolellisesti sanoiksi puettuja tunnetiloja, hän ei saa ikinä vastausta. Hän lakkaa odottamasta vastauksia, ja kirjoittaa silti. 

Ja kuitenkin kun hän on jo melkein päässyt jaloilleen, Hugo tulee ja puolihuolimattomalla kohteliaisuusfraasilla -- kuten "soitellaan" -- suistaa Esterin jälleen raiteiltaan pakottaen odottamaan ja toivomaan koskaan toteutumattomia asioita. "Hugo yritti olla kiltti, kyllä Ester sen ymmärsi. Ihmiset jotka pitävät välimatkaa muihin ovat usein kilttejä. He harjoittavat kiltteyden eleitä, jotka eivät maksa mitään. Muiden ihmisten asiat eivät pahemmin liikuta heitä, siksi on helpompaa olla kiltti kuin ilkeä, sillä ilkeydestä seuraa vain vaivaa ja ikävyyksiä. Kiltteyden eleet takaavat oman rauhan."

Hugon rinnastaisin kaikkiin näihin kaunokirjallisuuden ja elokuvien miehiin, jotka pihistelevät tunteissaan, antavat odottaa sanojaan, panttaavat vaivaantuneesti rakkauttaan kuin se olisi jotain joka voi kulua käytössä puhki. Mutta "Ester ei ollut sellainen, hän lykkäsi harvoin mitään. Paratiisi oli loogisesti pätemätön mitättömyys, sillä elämä oli kitkaa, ja kitka katosi vasta kuolemassa. Elämä koostui vain ainaisista pienistä nykyhetkistä, jolloin ei jaksanut tehdä sitä mitä halusi". 

Ester tekee heti asiat, jotka tahtoo ja voi tehdä. Hän ahmii nopeasti kaiken Hugoa koskevan tiedon ja haalii kaikki tästä kertovat lehtileikkeet, joita on saatavilla. Hän ei malta odottaa yhteydenottoa, vaan soittaa ja kirjoittaa itse, näkee paljon vaivaa tavatakseen Hugon. 

Ja tietenkin mitä epätoivoisemmin Ester yrittää lähestyä, sitä kauemmas Hugo karkaa.

---------------

Ajattelin joskus resilienssiä ja tuskan jakamista ja kanavoimista toimintaan. Kävin toimistolla, työkaveri pyysi lounaalle. Ensin luettelimme 15 minuuttia: mun alaselkä on niin kipeä etten tiedä miten, mun päänahka taas on tulehtunut, mun molemmissa jaloissa on jotain rasitusvammaa, laktoosi-intoleranssi, antibioottimaha, kosminen yksinäisyys, ihan ok. Sitten: yksi kaverini muuten tutkii muurahaisten oksennuksia. Oho, mun kaveri taas aikoo kirjoittaa runoelman puista, koska ne kestää mitä tahansa. Aijaa, no mä olen puu, ja en mä ihan mitä tahansa kestä, mutta toisaalta sekametsässä puut tavallaan tukee toisiaan, oota, mä ajattelen tätä hetken vaikka kuulostankin Kummelin elämän kävyiltä, rupesin taas miettimään metsänpeittoon joutumista. Lounaalla paloiteltu stressi jakautui illalla yhä pienemmiksi muruiksi, ja lopulta puhaltui melkein kokonaan pois siltä erää.

Tosin mokasin lasten kanssa -- petin täydellisesti lupaukseni laittaa tietokone ajoissa pois, koska ajattelin vain oman kuormitukseni puoliintumisaikaa enkä heitä, jotka odottivat minulta jotain. Mutta pelastin tilanteen vielä kahdennellatoista hetkellä. Lasten tunteista piti puhua koko loppuilta, mutta sen jälkeen he menivät tyyntyneinä nukkumaan eivätkä kantaneet kaunaa. 

En lukenut sitä Miestä näkyvissä loppuun, joten en tiedä, saiko eropari korjattua välinsä rehellisellä keskustelulla, josta jäi itse asiassa hyvätunnelmainen oppimiskokemus, rentoutunut anteeksianto ja aivan kunnialliset muistot. Mutta taitaa olla liikaa vaadittu heiltä.