Tunnistamista odottavien valtakunta: Christy Lefterin "Aleppon mehiläistarhuri"

Kaikki meidän rakkaus on uhanalaista.
Minä puren veitsiä ja sinä lasia.
Kaikki nämä talvet värjötellään puistossa.
Ollaan yötä puitten alla,
ja kun sataa kaatamalla,
ankara ja viluinen on öinen Ateena.

Olisi pitänyt lähteä toimistolle, mutta katsoin sinipunaista ja kultaista auringonnousua ja kuuntelin Aulikki Oksasen sanoittamaa laulua ja tanssin painokkaasti Martha Grahamia ajatellen.

Tämä kirja saa heräämään surullisena. Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhurissa (The Beekeeper of Aleppo 2019, suom. Leena Ojalatva 2021) pitkällä pakomatkalla turvaa etsivä päähenkilö, syyrialainen Nuri rakastaa mehiläisiä, yhtä siivetöntä kimalaista ja vaimoaan Afraa, joka on näkönsä ja elämänhalunsa menettänyt kuvataiteilija. He ovat menettäneet myös poikansa, tavallaan kaksikin. 

Kaikki ovat menettäneet paljon. Aika pian sitä alkaa pelätä, että toivoa herättävät valonpilkahdukset eivät pääty onnellisesti. "Ateena oli jämähtämistä ja alistumista[.] - - Tämä oli samanlaisena toistuvien unien kaupunki, unien, joista ei voinut herätä: painajaisten ketju."

Kaikki meidän elämä on epävakaista.
Minä kerään tähteitä ja sinä romua.
Tultiin kaukaa meren ääriltä,
passia ei ollut kellään,
ainut passi oli nälkä.
Ankara ja viluinen on öinen Ateena.

Nurin rakkaus Afraa kohtaan on hoivaavaa, melkein epätoivoista, ja myös vähän turhautunutta. Afran tuoksu on hikeä ja ruusuvettä. Peseytymisestä ei kovinkaan usein kirjassa puhuta, ruusuveden ranteisiin pirskottelusta kylläkin. Tuoksu mainitaan yhä useammin, ja se tuntuu edustavan täysin autettavaksi heittäytyneen kumppanin huoltamiseen liittyviä raivostuttavia puolia.

"Afra istui vierelläni, ja minä toivoin, että hän näkisi, toivoin, että hän olisi se nainen, joka hän joskus oli ollut, sillä Afra oli aina ymmärtänyt maailmaa syvemmin, hän oli osannut nähdä asiat."

Nuri itse kävelee unissaan ja hallusinoi ilmiselvästi traumanjälkeisen stressireaktion takia, mutta kieltäytyy hoidosta. "'Haiset viemäriltä', Afra sanoi, ja minä kumarruin ja yritin suudella häntä, ja hän nyrpisti naamaansa ja työnsi minut nauraen pois, ja hetken me olimme molemmat entisellämme."

Kumpikaan pariskunnasta ei siis tahdo hoitaa itseään, mutta molemmat yrittävät sentään parhaansa mukaan huolehtia toisistaan. 

Silti hehkut niin kuin tumma luumu,
silti loistat niin kuin sahrami.
Silti silmistäsi alkaa aamu,
silti sylisi on temppeli.

Eteenpäin siirtyminen tuntuu etappi toisensa jälkeen yhä tahmeammalta. Vastassa ovat byrokratia, pitkän pakomatkan monet vaarat ja se pahin: yhä uudet odotukset ja menetykset, jotka saavat hidastamaan, katsomaan taaksepäin ja empimään vielä lähtöä.

Jos johonkuhun ehtii kiintyä, hänet menettää. Nurikin oppii kääntämään katseensa pois, kun näkee kiiluvasilmäisiä miehiä, jotka öisen metsän laidalla saalistavat orpoja ja maan hiljaisia.

Kaikki meidän ikävä on samantapaista.
minä puhun ruostetta ja sinä hartsia.
Joskus itket rautanauloja.
Revin kivet käsistäsi, 
nukun hiljaa vierelläsi,
seetripuillaan meitä suojaa öinen Ateena.

Kirjan värikylläiset luontokuvaukset ovat kuin yhtäkkisiä hyviä tuoksuja, joita tuuli kantaa. "[K]aupunkia ympäröivä muuri on tehty kullankeltaisesta jaspiksesta, ja itse kaupunki on silkkaa lasia[.]" Jo yksittäiset sanat -- pomeranssipuu, ruusuvesijäätelö, mantelipuu -- ovat pikku lahjoja.

"Juhla pidettiin sisäpihalla -- siellä oli palmupuita ja lyhtyjä, ja ympäröiviltä parvekkeilta riippui köynnöksiä. Yllämme oli neliö yötaivasta täynnä tähtiä. - - Näky oli taianomainen -- puiden lehdet kiiltelivät, vesipiippujen savu leijaili yöhön silkkinauhoina, amppeleiden kasveihin oli avautunut hohtavia kukkia, jotka levittivät suloista tuoksuaan sisäpihalle. Paikka oli kuin satukirjasta, sellaisesta, jota äitini luki minulle huoneessa, jossa oli siniset laatat."

Tarina kuitenkin käy jatkuvasti raskaammaksi. "Oletko unohtanut mehiläiset ja kukat? Luulen, että olet unohtanut ne kokonaan. Mustafa odottaa meitä, etkä sinä ole edes maininnut hänen nimeään. Olet eksynyt eri maailmaan. Et ole lainkaan täällä. En enää tunne sinua." 

Kirjan keskiössä on Nurin ja Afran parisuhde -- he kantavat huolta toisistaan tajuamatta, miten hoivata itseään. Siksi he melkein kadottavat toisensa. "Tajuan, että olen unohtanut rakastaa Afraa. Tässä on hänen vartalonsa, tässä ovat hänen kasvojensa uurteet, tässä on hänen ihonsa tuntu, tässä hänen poskeaan halkova haava, joka johtaa häneen -- kuin tie se johtaa hänen sydämeensä saakka. Nämä ovat niitä teitä, joita me päätämme kulkea."

Olisi pitänyt tajuta, ettei kansainväliseksi bestselleriksi hevin pääse ilman onnelliseksi lässähtävää loppua, ja olen hiukan pettynyt. Iloisesti pulputtavat loppusanat ja vuolaat kiitokset jo tympäisevät. 

Aleppon mehiläistarhuri on menestyskirja, joka on kirjoitettu turvatusta asemasta käsin, mutta se kertoo tuskallisista kokemuksista ja pakenemisesta. Ja siitä, millaisiin tekoihin pelko, huoli, viha ja uupumus ajavat ihan kunnollisia ihmisiä. Sekä jatkuva odottaminen, liian suuret ihmisjoukot, kohtuuttomuus ja arvaamaton byrokratia. 

"Muuan mies esitteli minulle nipullista komboloi-helmiketjuja. 'Kaksikymmentä euroa', hän sanoi, 'hyvin kaunista kiveä.' Miehen ääni oli täynnä epätoivoa ja hätää, hänen lauseensa kuulosti vaativalta, mutta hänen kasvoillaan oli maaninen hymy."

Samanlaisia kirjoja tulee heti mieleen pari muutakin: Maja Lunden lähitulevaisuuden eurooppalaiselle pakolaisleirille sijoittuva vesidystopia Sininen ja Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt. Sekä tietysti kaikki, mitä Pajtim Statovci kirjoittaa. Christy Lefterin omat vanhemmat pakenivat Kyprokselta, ja kirja perustuu hänen vastaanottokeskustyössään kuulemiinsa tarinoihin.