Luen Soili Poijulan uutta kauhean hyvää kirjaa nimeltä Resilienssi. Muutosten kohtaamisen taito.
Resilienssi, jota kutsutaan myös esimerkiksi muutosjoustavuudeksi, on poikkitieteellinen käsite, kuten stressikin, joka alun perin on lainattu fysiikasta. Resilienssi ilmaisee kykyä välttää stressin kielteisiä vaikutuksia ja tarkoittaa sekä prosessia että lopputulosta. Käytännössä resilientit ihmiset käyttävät stressitilanteiden kestämiseen monia menetelmiä. Yksi niistä on mielekkyyden etsintä kärsimyksestä, toinen yhteisöön tukeutuminen ja sen toimintaan osallistuminen.
Jokaisella kuitenkin on murtumispisteensä, Poijula muistuttaa, ja tämä piste tulee vastaan ennen pitkää, kun olosuhteet ovat kyllin huonot ja jatkuvat kyllin kauan. Resilienssiä taas kasvattavat suojaavien tekijöiden laatu, määrä ja pysyvyys. Näitä stressiltä suojaavia tekijöitä ovat esimerkiksi läheiset ihmissuhteet, terveelliset elintavat, hyvä terveys ja korkea sosioekonominen asema.
Stressoreitakin on monenlaisia: lyhytaikaisia, kuten kuolemantapaukset ja ihmissuhteiden katkeamiset, ja pitkäaikaisia, kuten vähemmistöstressi tai köyhyys. Ihminen voi reagoida stressiin heti tai myöhemmin ja väliaikaisesti tai pitkittyneesti. Stressihormonien erittyminen vaikuttaa mielen lisäksi koko kehoon. Stressin loputtua aivot eivät palaudu entiselleen, mutta neuroplastisuuden ansiosta aivoihin kehittyy koettujen tapahtumien ja tunteiden myötä uusia rakenteita ja toimintoja. Mieli ei siis ole vain mielikuvitusta, vaikka aivot ovatkin korvien välissä.
Poijula korostaa, että resilienssi on muuttuva ilmiö, ei synnynnäinen eikä pysyvä, ja että se kuvaa yksilön tai ryhmän suhteellista pärjäämistä stressaavissa olosuhteissa. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, kuinka suuri osa väestöstä on resilienttejä -- joissakin tutkimuksissa vaikuttaa siltä, että ihmiset selviävät jatkuvasti stressaavista kokemuksista, ja toiset tutkijat taas näkevät resilientit yksilöt poikkeustapauksina, joista muut voivat ottaa oppia.
---------------
Joka tapauksessa resilienssille olennaista vaikuttaisi olevan elämänsä kokeminen kokonaisuutena ja kärsimyksen sijoittaminen siihen mielekkäänä osana, josta selviytyminen on mahdollista. Vaikka "karaisemisella" ja stressiin totuttamisella voidaan ajatella olevan haitallisia vaikutuksia vaikkapa vauvoihin, Poijula viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan lapsuudessa lievään stressiin tottuneet kestävät sitä paremmin myös aikuisena. Pumpulissakaan ei siis pitäisi kasvattaa. Käsittääkseni "lievään stressiin tottuminen" tarkoittaisi nimenomaan sitä, että yksilölle jää voimaannuttava kokemus itsestään selviytyjänä jännittävissä tai ärsyttävissä tilanteissa -- siis vahvaa minäpystyvyyttä.
Sehän tarkoittaa, että kun lapsi putoaa keinusta ja jää vetämään henkeä pohtien, itkeäkö vai ei, aikuisen on syytä vähän äkkiä ihailla, kuinka hämmästyttävän sulavan yllätyshypyn lapsi tekikään, eikä edes luita katkennut! Että tähän ei lapsi olisi pienenä vielä pystynyt, vaan nytpä pystyi! Vaude!
Yllättävän usein tämä jopa toimii, ja kaikille jää tapahtumasta mukava muisto. Eiköhän se vanhoilla urheiluvammoilla ja hiuskatastrofeilla elvisteleminen aikuisillakin palvele ihan samaa minäpystyvyyden tavoitetta. Kun stressaavista tapahtumista luodaan itselle mielekäs tarina, sitä voidaan yhteisössä jakaa jalostuneena elämänkokemusten tuomana viisautena. Näin kontrolloimaton menneiden asioiden märehtiminen (jota Poijula kutsuu elegantisti ruminaatioksi) muuttuu asioiden käsittelemiseksi itse valittuina aikoina ja minäkuvaa tukevalla tavalla.
---------------
Tietysti maailmassa on asioita, joista ei pitäisikään selvitä tyytyväisenä ja stressaantumatta. Ilmastoahdistukseen esimerkiksi auttaa toiminta. Masentunutta on sanottu liian realistiseksi siinä missä hiukan liioiteltu optimismi taas pitää ihmisen terveenä ja hyvinvoivana. Toisaalta resilienssi ei tarkoitakaan teflonpintaa, vaan sitä, että kärsimys helpottuu, kun käytettävissä on muita ihmisiä, sopiva psyykkinen keinovalikoima ja mahdollisuus osallisuuteen (kuten ilmastotoimintaan).
Inspiraatiopornoksi taas kutsutaan medialle niin kovin makoisaa tapaa ohittaa pikakelauksella yksilön kärsimys ja vaatia sankaruutta sekä spektaakkelimaisen näkyviä tuloksia äkkiä. Sillä kyllähän me kaikki haluamme inspiroitua vielä vaikeammissa oloissa elävistä ihmisistä, jotka ovat oivaltaneet, että kaikilla meillä on rajoitteita! Ja itsestä se on vain kiinni!!
On siis iso riski, että yhteiskunta haistaa resilienssin välinearvon, jolloin siitä tulee yksilösuoritus, ja sitten itsestäänselvä edellytys nykymaailmassa pärjäämiseen (koska neuroplastisuus, eli yrittäisit nyt hei vähän!). Meikäläisessä kulttuurissahan tätä sisua ja yksin pärjäämistä on arvostettu, ja kärsimyksen alla luhistuminen nähdään usein vieläkin heikkoutena. Siksi kaikenlaista mindfulnessia ja tunnetyöskentelyä voidaan käyttää silottelemaan rakenteellisia ongelmia. Samoin resilienssin ihailussa voidaan keskittyä väärään asiaan, ja koko homma voidaan kääntää yksilön selviämisvastuuksi. Kohta halutuimpien työntekijöiden CV:ssä mainitaan resilienssi (anoreksia ja perfektionismi menivätkin jo muodista), ja työpaikkailmoituksissahan on kautta rantain puhuttu stressinsietokyvystä jo kauan.
---------------
Kukoistukseen vaaditaan Poijulan mukaan hedoninen ja eudaimoninen ulottuvuus, joista edellisellä tarkoitetaan myönteisiä tunteita ja jälkimmäisellä positiivista toimintaa. Kirjassa kuvataan myös, miten haavoittuvuus pyrkii vaikeuksien välttämiseen, vahvuus taas aktiivisiin positiivisiin kokemuksiin -- molempia tarvitaan.
Hyvinvointi tai kukoistus eivät tarkoita kärsimyksen puutetta vaan kärsimyksestä selviytymistä ja kokonaisuuden koettua mielekkyyttä. Sankariyksilöiden pakkomielteisen ihannoinnin sijaan yhteiskunnassamme pitäisi siis pyrkiä helpottamaan kaikkien kansalaisten voimaantumista ja rakentavaa osallistumista yhteisöihin.
Resilienssi, jota kutsutaan myös esimerkiksi muutosjoustavuudeksi, on poikkitieteellinen käsite, kuten stressikin, joka alun perin on lainattu fysiikasta. Resilienssi ilmaisee kykyä välttää stressin kielteisiä vaikutuksia ja tarkoittaa sekä prosessia että lopputulosta. Käytännössä resilientit ihmiset käyttävät stressitilanteiden kestämiseen monia menetelmiä. Yksi niistä on mielekkyyden etsintä kärsimyksestä, toinen yhteisöön tukeutuminen ja sen toimintaan osallistuminen.
Jokaisella kuitenkin on murtumispisteensä, Poijula muistuttaa, ja tämä piste tulee vastaan ennen pitkää, kun olosuhteet ovat kyllin huonot ja jatkuvat kyllin kauan. Resilienssiä taas kasvattavat suojaavien tekijöiden laatu, määrä ja pysyvyys. Näitä stressiltä suojaavia tekijöitä ovat esimerkiksi läheiset ihmissuhteet, terveelliset elintavat, hyvä terveys ja korkea sosioekonominen asema.
Stressoreitakin on monenlaisia: lyhytaikaisia, kuten kuolemantapaukset ja ihmissuhteiden katkeamiset, ja pitkäaikaisia, kuten vähemmistöstressi tai köyhyys. Ihminen voi reagoida stressiin heti tai myöhemmin ja väliaikaisesti tai pitkittyneesti. Stressihormonien erittyminen vaikuttaa mielen lisäksi koko kehoon. Stressin loputtua aivot eivät palaudu entiselleen, mutta neuroplastisuuden ansiosta aivoihin kehittyy koettujen tapahtumien ja tunteiden myötä uusia rakenteita ja toimintoja. Mieli ei siis ole vain mielikuvitusta, vaikka aivot ovatkin korvien välissä.
Poijula korostaa, että resilienssi on muuttuva ilmiö, ei synnynnäinen eikä pysyvä, ja että se kuvaa yksilön tai ryhmän suhteellista pärjäämistä stressaavissa olosuhteissa. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, kuinka suuri osa väestöstä on resilienttejä -- joissakin tutkimuksissa vaikuttaa siltä, että ihmiset selviävät jatkuvasti stressaavista kokemuksista, ja toiset tutkijat taas näkevät resilientit yksilöt poikkeustapauksina, joista muut voivat ottaa oppia.
---------------
Joka tapauksessa resilienssille olennaista vaikuttaisi olevan elämänsä kokeminen kokonaisuutena ja kärsimyksen sijoittaminen siihen mielekkäänä osana, josta selviytyminen on mahdollista. Vaikka "karaisemisella" ja stressiin totuttamisella voidaan ajatella olevan haitallisia vaikutuksia vaikkapa vauvoihin, Poijula viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan lapsuudessa lievään stressiin tottuneet kestävät sitä paremmin myös aikuisena. Pumpulissakaan ei siis pitäisi kasvattaa. Käsittääkseni "lievään stressiin tottuminen" tarkoittaisi nimenomaan sitä, että yksilölle jää voimaannuttava kokemus itsestään selviytyjänä jännittävissä tai ärsyttävissä tilanteissa -- siis vahvaa minäpystyvyyttä.
Sehän tarkoittaa, että kun lapsi putoaa keinusta ja jää vetämään henkeä pohtien, itkeäkö vai ei, aikuisen on syytä vähän äkkiä ihailla, kuinka hämmästyttävän sulavan yllätyshypyn lapsi tekikään, eikä edes luita katkennut! Että tähän ei lapsi olisi pienenä vielä pystynyt, vaan nytpä pystyi! Vaude!
Yllättävän usein tämä jopa toimii, ja kaikille jää tapahtumasta mukava muisto. Eiköhän se vanhoilla urheiluvammoilla ja hiuskatastrofeilla elvisteleminen aikuisillakin palvele ihan samaa minäpystyvyyden tavoitetta. Kun stressaavista tapahtumista luodaan itselle mielekäs tarina, sitä voidaan yhteisössä jakaa jalostuneena elämänkokemusten tuomana viisautena. Näin kontrolloimaton menneiden asioiden märehtiminen (jota Poijula kutsuu elegantisti ruminaatioksi) muuttuu asioiden käsittelemiseksi itse valittuina aikoina ja minäkuvaa tukevalla tavalla.
---------------
Tietysti maailmassa on asioita, joista ei pitäisikään selvitä tyytyväisenä ja stressaantumatta. Ilmastoahdistukseen esimerkiksi auttaa toiminta. Masentunutta on sanottu liian realistiseksi siinä missä hiukan liioiteltu optimismi taas pitää ihmisen terveenä ja hyvinvoivana. Toisaalta resilienssi ei tarkoitakaan teflonpintaa, vaan sitä, että kärsimys helpottuu, kun käytettävissä on muita ihmisiä, sopiva psyykkinen keinovalikoima ja mahdollisuus osallisuuteen (kuten ilmastotoimintaan).
Inspiraatiopornoksi taas kutsutaan medialle niin kovin makoisaa tapaa ohittaa pikakelauksella yksilön kärsimys ja vaatia sankaruutta sekä spektaakkelimaisen näkyviä tuloksia äkkiä. Sillä kyllähän me kaikki haluamme inspiroitua vielä vaikeammissa oloissa elävistä ihmisistä, jotka ovat oivaltaneet, että kaikilla meillä on rajoitteita! Ja itsestä se on vain kiinni!!
On siis iso riski, että yhteiskunta haistaa resilienssin välinearvon, jolloin siitä tulee yksilösuoritus, ja sitten itsestäänselvä edellytys nykymaailmassa pärjäämiseen (koska neuroplastisuus, eli yrittäisit nyt hei vähän!). Meikäläisessä kulttuurissahan tätä sisua ja yksin pärjäämistä on arvostettu, ja kärsimyksen alla luhistuminen nähdään usein vieläkin heikkoutena. Siksi kaikenlaista mindfulnessia ja tunnetyöskentelyä voidaan käyttää silottelemaan rakenteellisia ongelmia. Samoin resilienssin ihailussa voidaan keskittyä väärään asiaan, ja koko homma voidaan kääntää yksilön selviämisvastuuksi. Kohta halutuimpien työntekijöiden CV:ssä mainitaan resilienssi (anoreksia ja perfektionismi menivätkin jo muodista), ja työpaikkailmoituksissahan on kautta rantain puhuttu stressinsietokyvystä jo kauan.
---------------
Kukoistukseen vaaditaan Poijulan mukaan hedoninen ja eudaimoninen ulottuvuus, joista edellisellä tarkoitetaan myönteisiä tunteita ja jälkimmäisellä positiivista toimintaa. Kirjassa kuvataan myös, miten haavoittuvuus pyrkii vaikeuksien välttämiseen, vahvuus taas aktiivisiin positiivisiin kokemuksiin -- molempia tarvitaan.
Hyvinvointi tai kukoistus eivät tarkoita kärsimyksen puutetta vaan kärsimyksestä selviytymistä ja kokonaisuuden koettua mielekkyyttä. Sankariyksilöiden pakkomielteisen ihannoinnin sijaan yhteiskunnassamme pitäisi siis pyrkiä helpottamaan kaikkien kansalaisten voimaantumista ja rakentavaa osallistumista yhteisöihin.
Kommentit
Lähetä kommentti