Parven halvemmilla paikoilla istuessa on tarkkailijan asemassa, ei aivan hyväosaisimman kokijan. Sieltä käsin voi valvoa ja paheksua menoa: Matkapuhelimilla valaistaan pimennettyä sinivalkoista salia. Kuvia ja videoita otetaan huolettomasti, vaikka se on vielä puhelimiakin kielletympää. Tuolia natisutetaan, maiskutetaan pastilleja (onko vastenmielisempää ääntä kuin kovan karkin imeskely?). Vieruskaverin hengitys tuhisee koko esityksen ajan. Joku kaivaa taas kännykän esiin ja väläyttää salamavalon. Hillitsen haluni naksauttaa kieltäni tuomitsevasti.
Vasta seitsemännen (tai ehkä kuudennen) päivän kohdalla hellyn yhdeksänvuotiaan virkainnostani. Tämän takia konserttiin kuitenkin tullaan -- katsomaan lempeästi tuntemattomia, jotka laillani ovat kaksi vuotta odottaneet päästäkseen kantamaan kangaspussissa vaihtokengät. Käsivarsikarvat nousevat pystyyn, kun jousien kirskunta kuulostaa samalta kuin hartsi tuntuu tossunpohjassa: sanalta hartsi.
Aplodit satavat ylös parvelle. Me emme lopeta ennen kuin palaatte ja annatte meille lisää tätä, kyllä vain, Ludovico, älä luulekaan, emme vaikka käsiimme sattuu ja peukalomme ovat oudon kylmät. Encoren jälkeen me yläkerroksen pienempänä ryhmänä istuva väkikin kehtaamme osoittaa onnemme ja taputamme seisten. Tuhisija riisuu taas silmälasinsa, ehkä voisin sittenkin pitää hänestä. Avec silittää kivistävää selkääni.
Kommentit
Lähetä kommentti