Saatan käyttää sipsipussikorviksia, mutta olen silti
väistämättömän 35-vuotias, joten sallin itselleni keski-ikäisen toisteisuuden
ja spiraaliajattelun. Viikko tai pari on jälleen omistettu syömisen lopettamiselle ja väärinymmärretyille katolilaislapsille. Tilanne vaatii pieniä askelia puolivarpailla, pieniä
taivutuksia kyljistä ja niskasta, Joutsenlampi-käsiä: harmaaseen kosteaan
aamuun, jossa tuulee vain heikosti, sopii Low Mist.
Ajattelen sitä metron ei-aivan-seitinohuesti
humaltunutta naista, joka halusi kailottaa, että hän ajattelee niin paljon
enemmän ja diipimmin kuin muut ihmiset. Kirjat opettavat minulle, että se on
aivan mahdollista.
Luin, suurimmaksi osaksi kävellessäni, Anna Burnsin ihanan Maitomiehen (Milkman 2018, suom. Laura Jänisniemi 2019). Kovasti 1970-luvun Irlantia muistuttavaan nimettömään paikkaan ja aikaan sijoittuva tarina kertoo kävellessään lukevasta tytöstä, jota ahnas ja tunkeutuva yhteisö vahtii. Hän taas suojaa itseään passiivisuudella ja sisäänpäin kääntymisellä. "Sen sijaan ajattelin: tämä on minun elämäni, ja rakastan sinua, äiti, tai ehkä en rakasta, mutta tällainen minä olen, tästä pidän kiinni, ja tässä kulkee raja."
Tyttö tekee parhaansa hallitakseen omia ajatuksiaan. Eikä sitä katsota hyvällä "alueella, jossa hekumoitiin epäluuloilla, arveluilla ja epätarkkuuksilla ja jossa kaikki oli niin nurinkurista, ettei mitään tarinaa voinut kertoa kunnolla tai jättää kertomatta ja vain pysyä vaiti, mitään ei voinut sanoa tai jättää sanomatta ilman että siitä tuli Jumalan sanaa". Poliittiset ongelmat, kuten kansan kahtia jakautuminen, tästä johtuvat pommi-iskut, jengiytyminen ja viranomaisten välttely, ovat nyrjäyttäneet koko väestön tunne-elämän sijoiltaan.
Nuorta päähenkilöä häiriköi ja vainoaa Maitomieheksi kutsuttu yli kaksi kertaa vanhempi mies, ja yhteisö kieltäytyy uskomasta, ettei heillä ole suhdetta. Tuttavat syyttävät tyttöä yhä mielikuvituksellisemmista asioista, ja hän tahtoo yhä epätoivoisemmin säilyttää integriteettinsä ja oman sisäisen tilansa.
Mutta välillä hänkin väsyy. Tyttö murtuu ja kertoo epäluuloiselle, naittamisvimman ja moraalipaniikin välillä reuhtovalle äidilleen kaiken häiritsijästään: Maitomiehen hiiviskelyn ja kammottavan laajat tiedot päähenkilön arjesta, oudot ilmestymiset ja katoamiset, vainon ja fyysiset kauhun tuntemukset, joita hän saa päähenkilössä aikaan:
"Liike oli ollut luonnoton, varoittava enne, joka
oli alkanut häntäluusta ja levinnyt sitten värähdyksinä -- vastenmielisinä,
nopeina, uhkaavina väreinä -- pakaroihin, sieltä yhä kiihtyvää vauhtia
takareisiin ja niistä yhdessä hujauksessa pimeisiin soppiin polvien taakse ja
sitten kadonnut."
Mutta koska "täkäläisillä ei ollut taipumusta pienimpienkään väärinkäsitysten korjaamiseen", äiti ei usko sanaakaan, vaan syyttää minäkertojaa valehtelijaksi. Mitään luottamusta ei ole. ” 'Tytär, et voi tuottaa minulle enää suurempaa pettymystä kuin olet jo tuottanut, joten kerro, millä sinä sen teit ja keltä puoskarilta sen sait?' - - Äidille, tuolle ehtymättömälle tiedon lähteelle, oli tyypillistä myös se, että hän paljasti minulle ällistyttäviä yksityiskohtia elämän pimeästä puolesta ja samaan aikaan syytti minua siitä, että tiesin ne jo.”
Aika samoin reagoi jopa "pitkäaikaisin ystävä" (kaikki henkilöhahmot ovat muuten nimiltään sellaisia kuin kolmas lanko, Joku McJoku, ehkä-poikaystävä ja mies joka ei rakastanut ketään), jolle päähenkilö vihdoin yrittää rehellisesti uskoutua piinastaan: ”Ymmärrän ettet halua puhua asioistasi. Se on ihan ymmärrettävää ja miksei olisi, nyt kun sinua pidetään toivottomana tapauksena. - - Olen alakouluajoista lähtien kehottanut sinua luopumaan siitä tavasta, josta pidät jääräpäisesti kiinni ja josta taidat nykyään olla riippuvainen -- nenä kirjassa kävelemisestä julkisilla paikoilla."
Ilmeisesti siis juuri kirjat ja lukemiseen pakeneminen ovat päähenkilön ärsyttävin rikos! Mutta tarpeeksi pitkän ja johdonmukaisen nyppimisen ja sysimisen jälkeen yhteisö vakuuttaa lukijankin siitä, että jotainhan minäkertojassa täytyy olla pielessä.
--------------------
Luin myös Aniela Jaffén toimittaman psykiatri C. G. Jungin muistelmateoksen ”Unia, ajatuksia, muistikuvia" ("Erinnerungen, Träume, Gedanken" 1961, suom. Mirja Rutanen 1985). Tässäkin kirjassa tavataan herkkä, älyllisesti ja emotionaalisesti yksinäinen katolilaislapsi.
C. G. Jung koki lapsena vaikeasti sanallistettavia kokemuksia ja näkyjä, mikä innosti hänet koko elämäkseen tutkimaan ihmismieltä. ”Lapsuuteni maailma, johon olin juuri uppoutunut, oli ikuinen, ja minut oli reväisty irti siitä ja olin pudonnut eteenpäin kiitävään, yhä kauemmaksi etääntyvään aikaan.” Hän vaistosi itsessään kaksi eri persoonallisuutta, joista oli harmia toisilleen: ”Toinen oli vanhempiensa poika, joka kävi koulua ja oli vähemmän älykäs ja tarkkaavainen, vähemmän ahkera ja kunnollinen ja siisti kuin monet muut pojat. Toinen taas oli aikuinen, itse asiassa jo vanha, skeptinen, epäluuloinen, etäällä ihmisten maailmasta. - - Numero 2 taas koki numero 1:n vaikeana ja epäkiitollisena moraalisena tehtävänä, läksynä, joka oli päntättävä päähän ja jota raskauttivat lukuisat viat ja heikkoudet - -”
Mieleen virtaavat heti esimerkiksi Antti Rönkä, Otto Gabrielsson, Joonatan Tola, Hilary Mantel... liuta huolestuneita, itsensä ympärillä pyöriviä ajattelevaisia lapsia, joilla ei ole veroistaan keskusteluseuraa aikuisista. Jung onnistuu lapsena turvautumaan satunnaisesti äitiinsä, jolla uskoo olevan samanlainen ”persoonallisuus numero 2” kuin itsellään piilossa sovinnaisen, arkisen kuoren alla. Mutta ”hän ennen kaikkea ihaili minua, eikä se ollut minulle hyväksi”.
Pysyvässä syyllisyydentunnossaan hän kärsii hengellisiä tuskia voimatta saada apua pastori-isältään. Hän tuntee olevansa pohdintojensa kanssa yksin: ”Olin varma, ettei Biedermann tarkoittanut sitä vaan lörpötteli mieltäylentävästi lainkaan huomaamatta, millaisia järjettömyyksiä puhui. Se oli ominaista uskonnonopetuksen yleiselle ajattelemattomuudelle, joka oli alkanut yhä enemmän kiinnittää huomiotani."
C. G. Jungin muistelmissa on jotain tuttua, mikä liittyy kenties kirjoitusajankohtaan, yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen: teksti on muodollista ja jäykkää ja jättää sosiaaliset suhteet ja elämäntapahtumat kommentoimatta. Luin muutama vuosi sitten H. K. Riikosen ja Eero Tarastin kirjan Eero ja Hannu. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961--1976. Kirjoitin siitä jotain:
Pojilla on 12-vuotiaasta lähtien selkeä käsitys siitä, mitä asiallisessa kirjeessä tulee olla: perusteltuja mielipiteitä antiikin ajan näytelmistä, väittelyjä kirjallisuudesta ja musiikista, latinankielisiä lentäviä lauseita. Kirjoitusvirheitä huolellisten ja vähän pitkäpiimäisten luontokuvausten keskellä. Ja kun jokin on muuttumassa oikeasti mielenkiintoiseksi, tekstistä on poistettu katkelmia!
Kirjeet alkavat ja loppuvat useasti toisen kirjoitustaidon ylistyksellä ja oman kömpelyyden harmittelulla. Vanhimmat kirjeet onkin hävitetty itsekritiikin vimmassa. Pojat pyytävät ja antavat neuvoja tyyliseikkojen kanssa painiskeluun ("P.S. Pelkään pahoin, että kirjeissäni toistan tarpeettoman usein samoja sanoja ja sanontoja. Ehkäpä ystävällisesti huomautat minulle, kun havaitset sellaista. H."), ja juuri tällaisissa kohdissa teksti on aidoimmillaan.
”En halunnut enää olla maailman ulkopuolella enkä hankkia itselleni omituisen ihmisen kyseenalaista mainetta", ruoskii Jung itseään. ”Kun ihminen tietää enemmän kuin toiset, hänestä tulee yksinäinen. - - On tärkeätä, että meillä on salaisuus ja aavistus jostain tuntemattomasta."
Maitomiehen päähenkilö tajuaa: "Pimennossa pitäminen ja molemminpuolinen pelaaminen vaativat veronsa ja toivat mukanaan lieveilmiön: vaikka olin salannut tunteeni ja ajatukseni nimenomaan säilyttääkseni välimatkan urkkijoihin ja kieltäytyäkseni osallistumasta heidän puuhiinsa, tässä minä nyt olin, yhteisellä asialla heidän kanssaan. Vasta liian myöhään tajusin, että olin itse ollut koko ajan aktiivinen osallistuja, myötävaikuttaja, oman tuhoni olennainen osatekijä."
Kuuntelemisen taitoa käsittelevässä kirjassa Et taida kuunnella (You’re Not Listening, suom. Nina Mäki-Kihniä 2020) Kate Murphy sanoo: "Kaikki, jotka ovat jakaneet jotain henkilökohtaista ja saaneet ajattelemattoman ja ymmärtämättömän vastauksen, tietävät, kuinka kipeästi sielu silloin haluaa ryömiä takaisin piiloon."
Ja Jung jatkaa: ”Vasta sairauden jälkeen ymmärsin kuinka tärkeätä on hyväksyä kohtalonsa. Vain silloin nimittäin muodostuu minä joka ei luovu silloin kun tapahtuu käsittämätöntä. - - Kun Lao-tse sanoo: 'Kaikki ovat kirkkaita, vain minä yksin olen samea', hän ilmaisee sen mitä minä nyt korkeassa iässäni tunnen."
Kommentit
Lähetä kommentti