Kuuntelin Ellipsin eli Elisa Tiilikaisen levyä Yhden naisen hautajaiset. Hätkähdin hiukan Lasitytön sanoja:
Tyttö tanssii, tyttö nauraa
mut ei isä katsele ollenkaan.
Tyttö huitoo, tyttö laulaa,
mut ei isä nosta katsettaan.
Kuluu varmaankin vuosia, ja sitten ollaan jo tässä pisteessä:
Vielä yksi pyörähdys,
ja tässä kohtaa silmä taas iskee.
Mut vielä hetken hengähdys,
ennen kuin seuraava taas koskee.
Sellaisiahan kiintymyssuhteet ovat. Olisivatpa ne aina turvallisia, voisipa tunteita jotenkin käsitellä. Kunpa etsisimme puuttuvaa asiaa oikeasta paikasta emmekä toistaisi samoja tuskallisia kuvioita aina vain rajattomammin ja varomattomammin, osuisi joka kerralla enemmän huti.
Luen lapsille Johanna Spyrin kirjaa Pikku Heidi (1880, suom. Sirkka Rapola). Orpo viisivuotias on jo ehtinyt elää monen sukulaisen luona, kun hänet kärrätään ynseän Alppivaarin majaan asumaan. Kertonee aikakauden ihanteista, että Heidin tunteista ei mainita oikeastaan mitään -- ei yhtäkään sanaa perheenjäsenten kuolemista tai poislähdöistä tai ikävästä tai pelosta. Sen sijaan Heidi asettuu välittömästi taloksi ja pitää kaikesta ja on aina iloinen!
Parin vuoden päästä Heidi taas juksataan Frankfurtiin herrasväen kivitaloon komenneltavaksi, ja siellä hän sentään ikävöi -- Alppeja ja vuohia. Ei esimerkiksi vaaria. Joka tapauksessa tyttö on enimmäkseen reipas ja hilpeä. Ja näköjään estoton ja rajaton, ainakin oman aikansa ja luokkansa mittapuulla. Hän ei osaa varoa mitään eikä ymmärrä, miten kuuluisi toimia eri tilanteissa. Maailma on hänelle aina uusi kuin horroksesta heränneelle perijättärelle. Mitäpä muutakaan, kun vain harva asia on pysynyt pitkään samana.
Rajattomuudesta kertoo myös kirja Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle (2020, suom. Laura Kulmala). Siinä Jörn Donnerin hyljeksimä avioton poika Otto Gabrielsson ei osoita taiteellisen itsekritiikin merkkejä, vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa aina lisää tekstiä. Yrityksenä on tietysti tavoittaa etäisenä pysyvä isä, jota minäkertoja rakastaa epätoivoisella, tuskallisella tavalla, joka tuottaa pelkkiä pettymyksiä. Isä-Jörn ei ole hänestä erityisen kiinnostunut, mutta onnistuu silti aina tölväisemään jotenkin. Kuten kieltäytymällä antamasta muistelmiensa tekijänkappaletta pojalleen: "Voit ostaa sen."
Silti pienetkin huomionosoitukset -- lyhyet sähköpostit esimerkiksi -- kirjataan uskollisesti ylös. Jos kuitenkin isä pelastaisi inhottavaan keholliseen todellisuuteen juuttuneen aikuisen lapsen: "Tunnen
itseni lihavaksi, rumaksi, pahasti alkoholisoituneeksi ja moraalisesti
turmeltuneeksi. Haluan vetäytyä nurkkaan ja syödä jäätelöä, kunnes
halkean. Helteestä huolimatta kärsin henkisestä talvesta. Tämän vaunun
pitäisi viedä minut jätteenpolttolaitokseen, jossa minut uutettaisiin
energiaksi."
Yhtä lailla taas Joonatan Tolan (valtavan hauskasti alkavassa, mutta myöhemmin aika ilottomassa) autofiktioromaanissa Punainen planeetta (2020) skitsofreeninen alkoholisti-isä ei sen enempää vaikuta harmittelevan kyvytöntä, rajatonta vanhemmuuttaan. Vaan taiteilee estoitta menemään -- ja ennen kaikkea puhuu taiteesta. Hän itse, Mikko J. Tola, on kokonaistaideteos, jonka maalauksissa ja kirjoituksissa ei ilmeisesti kyllä ole kummoistakaan sisältöä.
"Seuraavana ohjelmanumerona oli huivimiekkailua, ja iltapuhteena he maalasivat kattofreskon kotimme keittiöön. Shakinpeluu jatkui aamuun asti, mitään shakkinappuloita ei ollut vaan pelivälineinä toimivat unelmat, pelot, tuolit, tupakka-askit.
Julkinen sekoilu ehkä aiheutti sen, että isä sai taiteilijanuransa ensimmäisen tilaustyön."
Tosin itse taidetta ei niin vain netistä hakemalla löydy, vaan lähinnä juttuja skandaalimaisesta perhe-elämästä. Lapset ja omituisen lehmänhermoinen äiti pärjäilevät jotenkin kurjalla ruoalla ja sairastuttavissa olosuhteissa samalla kun isä keskittyy tunnekylmän lapsuutensa märehtimiseen, sukulaistensa häiriköimiseen, häröjen teorioidensa syöttämiseen lapsille ja ketjupolttamiseen. Itsemurhayritystensä määrän hän laskee hilpeästi kymmenissä, ja vain "katumisen pelko, eräänlainen kuoleman lapsilukko, se pitää sinut hengissä".
Vie mut pois ja pyyhi poskiltani kyyneleet.
Vie mut pois ja pyyhi mielestäni askeleet.
Joku naputtelisi hitaasti pitkiä kappaleita ja rivejä, joiden välit ovat notkollaan melkein hallituista tunteista. Joku muu peruuttaisi myöhäisessä itsekritiikissään neljätoista lukemista odottavaa chat-viestiä, koska pelkää salanneensa liian vähän ja olevansa tässäkin kuussa vaivaannuttava lähimmäisten piinaaja.
Mutta eivät nämä ihmiset! Heillä ei ole mitään vaikeuksia vuotaa ulos ihan kaikkea.
Kommentit
Lähetä kommentti