Mystisistä syistä -- valo, kesän verkkaisempi työelämä? emme kenties saa koskaan tietää -- olen ollut pulppuilevammassa mielentilassa kuin aikoihin. Olen yrittänyt sivistää itseäni ja irrotella muutamia niistä verkoista ja neuloista, joilla on oikeastaan niin turhaa lävistää ja hidastaa ajatuksia. Aaltoilkoot vain rentoina kuin merenneitojen levähiukset, eivät ne liian kauas karkaa!
Hartiatkin voi pudottaa alas, eivätkä ne luultavasti tipu maahan saakka.
Ei paniikkia, ei paniikkia.
Ajattelen immunosuppressiivisia ajatuksia. Millaisilla keinoilla voisi rakentaa itsensä huokoiseksi, joustavaksi tai paalujalkojen päälle ja antaa maailman rauhassa aaltoilla ali ja lävitseen? Avata suunsa, ahmaista kymmenentuhatta litraa merta, siivilöidä hetuloillaan siitä kokemuksia ja ymmärrystä. Nousta takaisin jaloilleen ja kuivalle maalle ja todeta, että tämmöistäkin siis voi olla, en vihannutkaan, pitäisikö ottaa tavaksi.
Ajattelen aika usein synnytyksiä. Silloinkin ainut mitä voi tehdä on vain seistä rentona rantaviivassa ja tuntea aaltojen kantamien pikkukivien kilisevän kehoaan vasten. Varjostaa silmiään hikisellä kädellä, tähyillä tapahtumia ja horisonttia.
Luin maailman keskeytetyintä kirjaa, Stephen Hawkingin Ajan lyhyttä historiaa. Jotain, jotain, valokartio, jotain, loputon, jatkuvasti ja huimaavalla nopeudella kauemmas pakeneva maksimaalinen älyllisen kyvyttömyyden taso.
Kun etsii sinnikkyyttä itsensä kehittämisessä, tulee ennen
pitkää välttämättömäksi pitää itseään aivan järisyttävän tyhmänä (vaikka
kotona piilossa olisi kuinka juhlallinen paperi, joka todistaa muuta). "Mullon psyykkistä energiaa tosi paljon", sanoo Kukkanen Pokémon-korttipelin keskellä. Oispa.
Aaltojen keskellä ei varmaankaan kannattaisi sulkea kirjaa hetkeksi, hups, kirjanmerkki putosi, hups, kirja päätyi palautettavien pinoon. On tässä vielä parille lisävuodelle tekemistä.
Kommentit
Lähetä kommentti