Ajattelen tänään taas aikaa, sen venymistä ja kaareutumista ja rutistumista, ja etenkin ajan julkeaa tuhlaamista. Sain nimittäin monta kappaletta pitkän lenseän sähköpostin, jonka pointti oli: tilauksesi on lähetetty.
Typerässä viestissä, joka oli sentään ihan oikein kirjoitettu ja siis luultavasti jonkun kuukausipalkkaisessa merkityksettömyydessään sinnittelevän viestintänihilistin laatima, kuvailtiin kuuden rivin verran kuljetustyöntekijöiden häiriintyneitä nautinnon tunteita ja riskialtista liikennekäyttäytymistä, jotka saavat täyttymyksensä, kun kitsas laatikollinen palasampoota pääsee ilmaisella kotiinkuljetuksella juuri sinun lämpimille käsivarsillesi, [kopioi asiakkaan etunimi tähän, vaikka suomalainen säpsähtää syyllisyydestä kuullessaan nimensä mainittavan].
Tilaus on siis matkalla. Kiitos. Maksoin siitä 141 euroa. Tietysti tuollaisessa konseptiviestinnässä pahinta on, että "omaperäinen" ja "aito" on nimenomaan muilta kopioitua valheellista trendinäljää, joka ajan myötä muuttuu parodiaksi itsestään -- kyllä minä tiedän, ettei yksikään varastojaska voi olla yhtä palvelualtis kuin Linnunrata-trilogian onnesta huokailevat ovet. Sisältö ei ole sitä, miltä näyttää, ja minun aikaani on taas kehdattu tuhlata.
Ja katsoin taas tämän marmorikuulavideon. Ja tämän videon optisista harhoista. Musiikki on ihastuttavaa, mutta yhtäkkiä en enää jaksakaan. Kaunista, mutta niin turhaa ajan ja aineen tuhlausta, "ihan vaan et saadaan huomiota ja saadaan pätee". Antakaa ikikiireisille ikäkriiseilijöille mieluummin tunnin versioita asioista ilman videota.
Onko koskaan sopivaa määrää asioita, vai vallitseeko aina vuorotellen puute tai runsaudenpula, riuduttava tarve tai mitäs läksit -projektinhallinta? Onko ajalle koskaan kunniallista käyttöä, vai ovatko silmäpussini saaneet omat silmäpussinsa ilman syytä? Ketä täällä saa läimiä naamaan?
Minulla on tuhruinen post-it-lappu, jossa on summittainen lainaus Flaubertilta: "Ole säännöllinen ja järjestelmällinen elämässäsi, että voit työssäsi olla väkivaltainen ja omaperäinen." Oi Gustave, mitähän sanoisit milleniaalien puuhista?
"Mut ongelma ei oo sukupolvissa, vaan siinä et tyhmät ihmiset on voimaantunu", sanotaan Antti Holman viimevuotisessa, ihanan karseassa uliuli-kirjassa Kaikki elämästä(ni).
Luin monta vuotta sitten L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian viimeisen kirjan Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest, 1927), ja kylläpä siinä oltiin hitaita, mutta just hyvällä tavalla. Ihmissuhteissa vuosia kerrytettyjä hiljaisuuksia, vääriä sulhasia, katoilevia kirjeitä, ja nyt kun mietin, niin taisin blogata siitä silloinkin.
Joka tapauksessa! Minun halpa mielipiteeni on, että päiväkirjoihin ja oikeisiin kirjeisiin kuuluu kirjoittaa pitkästi ja leveästi, sähköpostiin kuivasti ja keskipitkästi ja kaikenlaisiin pikaviestimiin nopeasti, sivaltavasti ja arvaamattomasti.
Kirjallisuus, jos jokin, on paikka helvetin hitaille, huolellisille prosesseille ja hinkkaamisille, kärsivälliselle odottamiselle ja niistä saatavalle järkyttyneelle nautinnolle ja riemulle.
Tai no saattaa semmoiselle riemulle ehkä jokin muukin paikka olla, mutta se on toinen tarina.
Kommentit
Lähetä kommentti