Siirry pääsisältöön

Sidon yhteen lakanoita / että pääsisin pakoon

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta Antti Holman näkemyksen mukaan onnettomatkin perheet ovat aika samanlaisia. Rakastan Antti Holmaa, mutta hän ei rakasta minua takaisin. Kaltaisteni naisten elämässä ihan liikaa leggingsejä, pyrviiniä ja raasteita -- meidän kodeissamme "haisee pieru, huuhteluaine ja jokin kotoisa, ikävä kastike". Kaikki elämästä(ni) (2020) tekee selväksi sen, mitä kaikki jo tiesivät: Voi luoja miten naiset ovat ärsyttäviä, aivan erityisesti miesten kanssa elävät naiset.

Heidän lapsillaan on "pienet, itkusta tulehtuneet kyynaamat" ja "isänsä ilkeät silmät". Ärsyttävä, keskinkertainen nainen "on jatkuvasti sairaana ja syyttää siitä muita, ehkä kylmää tai sisäilmaa" ja syö "ensin terveellisenä pitämänsä pähkinäsekoituksen ja lopulta keittiössä puolialastomana seisten pussinpohjallisen Fasupaloja kiihkeänä, peukalolla auttaen. Mikä tahansa kammottava, häpeällinen nöyryytys minua ikinä kohtaakaan, elämäni on aina ollut ja tulee aina olemaan vähemmän surullista kuin hänen". 

Onkohan Holma katsonut Täydellisiä naisia ja inhonnut Susania ja Mikea, unohtumattoman vaivalloisesti näyteltyä heteroparia, jonka pitäisi olla tarinan keskiössä, mutta joilla ei vain tunnu olevan mitään keskinäistä kemiaa eikä järkevää syytä olla yhdessä? 

Päähenkilö-Antin toivottavasti kuvitteellisen kaverin Sarin matala älykkyys, kyvytön äitiys ja lattea, naurettava ihmissuhde-elämä (johon aviomies Panun lisäksi kuuluvat työkaveri Tero ja Panun "kostoksi lämmittelemä koodarityttö" Huora-Moona) toimivat ahdistavana viihteenä meille, jotka emme ole kuin muut naiset, emmehän -- Antti, älä vihaa meitä! Me emme käytä tunikoita emmekä asu "hymyttömänä ja voimattomana tällaisessa asuntomessukerrostalokolmiossa paskainen oloasu päällä"!

*tarkistaa trikootoppinsa, jonka rinnuksissa on eilisaamuista hammastahnakuolaa* 

*tarkistaa kolmionsa* 

Joka tapauksessa. Luin toisenkin loistavan ja ihan kauhean viha-rakkauskirjan: Kreetta Onkelin Meiltähän tämä käy (2020). Tarinassa on niin onnettomia ja traumatisoituneita ja moniongelmaisia ihmisiä, että puistattaa. Erottajalla hienostorouvan elämää viettävä Paula von Renqvist on uhrannut koko elämänsä ja itsekunnioituksensa päihdeongelmaiselle, luonnehäiriöiselle kitupiikille. Sekä kahdelle lapselle, joista on tulossa yhtä rikkaita ja kylmiä ja jotka halveksuvat äitiään avoimesti. 

Hullummaksi vain menee -- mitä epätoivoisemmin päähenkilö etsii tasapainoa ja hyvinvointia, sitä huonompia valintoja hän ajautuu itselleen perustelemaan. Huomasin toistelevani voimattomalla äänellä: ei-ei-ei-ei-eiiii... 

Vaikka kai kirjat pitäisi ottaa sellaisena kuin ne tulevat: syitä kysele en, / sanaakaan sano en. "En sinut tavatessani tiennyt, mitä rakkaus voisi olla, minulla ei ollut sille mitään konseptia, paitsi heteroiden epäilyttävästä maailmasta", Antti Holma kirjoittaa kirjansa valoisammalla loppupuolella.

"Hienoa Paavo se tsemppari, upeaa, Paula mainitsi hyväntuulisella äänellä. -- -- Sen vuoksi ihminen pystyi säätelemään ääntään, erilaisia tarkoitusperiä varten, hän päätteli ja kiinnitti tsemppariviirin keittiön kattovalaisimeen."

Eihän sitä Paula selvin päin kestä, eikä ilman sivusuhdetta. Joka tosin on ihanan alun jälkeen täysiverinen alkoholisti hänkin. Ja manipuloiva ja epäluotettava. Kaikki menee todella huonosti. Älä kiirehdi, kun tiedän sen, / tuskaa vain ois tiemme yhteinen. / Älä kiirehdi nyt luoksein mun!

Lopussa ainoa valopilkku on, että lapset alkavat tajuta jotain.

Olisipa hauska vaihteeksi lukea kirja onneaan hyrisevästä perheestä, jonka vanhemmat kaikenlaisessa rakkaudessa, jota vain riittää ja riittää, saumattomasti ja ennustettavasti kohtaavat kuin Vesijärvi ja Päijänne Vääksyn kanavassa. Kirjallisuudesta sellaisia ei ole löytynyt, mutta kielenulkoisessa todellisuudessa tulee välillä vastaan. 

Tai jos ei Vääksy, niin miten olisi Banksy: parisuhde, joka on kuin outo taideteos, jonka prosessointiaikaa ei kukaan tiedä, jonka arvoa ei uskalla edes arvioida ja joka ennen kaikkea ilmestyy sinne, missä sitä vähiten odottaa. Yleisö ei voi kuin riiputtaa käsiään ja pidättää hengitystään. Rakkaus on tunnetusti paha rasti, / olen aavikolla haudattuna kaulaan asti, laulaa Kerkko Koskinen Papillonissa.

"Ehkä kaikki menisi hyvin, Paula toivoi. Kaikki menisi oikein hyvin." Ja lukija tietää, että ei muuten mene.

Kommentit