On vaikea tietää, mistä pään äänet ovat peräisin. Eli kummalta olkapäällä istuvalta sarjakuvahahmolta, siltä punamustalta, joka tökkii talikolla, vai siltä valkoiselta, jolla on pitkä mekko ja sädekehä?
Olen nimittäin taas sitruunamehupaastolla, joka on nykyään kuulemma brändätty nimellä Lemon Detox tai jopa Master Cleanse. Kuudes päivä menossa, monen kilon helleturvotus on tiessään ja vatsa litteä niin kuin vain erittäin, erittäin tyhjä vatsa on. Minä en tietenkään lue nettiohjeita, vaan luotan kolmekymmentä vuotta sitten painettuun kirjaani, joka on K. A. Bayerin kirjoittama Sitruunamehupaasto: Ihanteellinen laihdutus- ja puhdistautumismenetelmä, jossa kirjoittaja uskollisesti viittailee Stanley Burroughsin oppeihin. Juon päivittäin sellaiset kaksi ja puoli litraa mehua, johon tulee sitruunaa, vaahterasiirappia, kookossiirappia (oikaisin hiukan, en hakenut Just Oikeaa Siirappia (TM) kaukana olevasta kaupasta), vissyvettä ja cayennepippuria. Vissy, sikäli kun sitä tällaisena kesänä kaupoissa on, parantaa mehun limsaksi. En tosin ole varma onko sekin kiellettyä. Muutakin vettä tarvitsee päivän aikana, varsinkin hampaiden turvaksi. En syö.
Töissä pitää käyttää kynnet sinisinä takkia, työpeittoa (pidän sitä päässä ohikulkijoiden katseista välittämättä) ja työvillasukkia, vaikka lämpömittarin mukaan toimistolla on tutut 23 astetta lämmintä. Välillä väsyttää, mutta mehu pitää suunnilleen elossa ja aika toimintakykyisenä. Tänään en juurikaan enää ajattele ruokaa. Tiesin kokemuksesta, että paasto kannattaa ajoittaa sellaisille kymmenelle päivälle, kun on paljon ajateltavaa ja tekemistä, joskaan ei liian fyysistä. Elokuvat (vailla eväitä) käyvät, samoin lukeminen ja erityisesti shoppailu, mutta kaikki murehtimista aiheuttava kannattaa ajatella muulloin, koska lohtusyömistä ei tule. Bikineissä ja trikoomekoissa sen sijaan sopii esiintyä nyt, jos nimittäin tarkenee. Iän myötä aika sitä paitsi tuntuu kuluvan nopeammin, eikö?
Ne äänet päässäni kehottavat minua vilkaisemaan kirjaani tarkemmin: Mitä tarkoittaa se, että paaston alussa "kuona-aineet kiertävät elimistössä" kuin ulospääsyä etsien (miten olisi maksa? munuaiset?) tai että ylimääräinen rasva "yksinkertaisesti sulaa pois"? Mitä ihmettä, paasto kannattaa yhdistää väriterapiaan? Syövästä parantuminenkin on kirjassa mainittu, mutta tuota noin...
Ehkei kymmenisen vuotta sitten tämä loistoidea tuntunut näin hämärältä, mutta voisiko korkeakoulutettu perheenäiti mahdollisesti harkita lähdekritiikkiä? (Vuosikymmenen takainen paasto itse asiassa antoi minulle parin kolmen viikon käsittämättömän energiabuustin jälkikäteen. Vaikkakin myös osaltaan myötävaikutti ruokasuhteeni muuttumiseen hyvin kiinnostuneeksi, ja vähän epätoivoiseksi.)
Ennen kaikkea kaikki tieteellisyys loistaa tuossa kirjassa poissaolollaan. Tilalla on 64 sivua intoa, vakuuttelua ja hörhöilyä. Lisäksi netissä (menin sinne kuitenkin) on aika monta ihmistä, myös lääkäriä, jotka sanovat ettei ruoansulatus tarvitse muuta lepoa kuin säännölliset ateriavälit ja tarpeeksi kasviksia -- kaikki muu on silkkaa huuhaata.
Also sprach ääni. Ja toinen ääni sanoo: Älä kuuntele tuota! Se on viekoitteleva paholainen, vain nälästä johtuva mieliteko, joka pukeutuu järkeilyksi, koska se tietää mikä vetoaa sinuun! Et anna periksi nyt, koska itsekuri on sen muistamista mitä todella haluat! Viime ja toissa kerratkin katkesivat kesken, koska motivaatio meni ("mitä helvettiä minä teen? mitä minä todella haluan?").
Enköhän tee itseni kanssa kompromissin. Hoidan jäljellä olevat päivät pystypäin ja sen jälkeen heitän tällä vesilintua tällä pikku ystävällä ikiajoiksi.
Kirja jääköön hyllyyn muistuttamaan siitä, että kaikkea kannattaa kokeilla paitsi huumeita ja omaa siskoa.
Olen nimittäin taas sitruunamehupaastolla, joka on nykyään kuulemma brändätty nimellä Lemon Detox tai jopa Master Cleanse. Kuudes päivä menossa, monen kilon helleturvotus on tiessään ja vatsa litteä niin kuin vain erittäin, erittäin tyhjä vatsa on. Minä en tietenkään lue nettiohjeita, vaan luotan kolmekymmentä vuotta sitten painettuun kirjaani, joka on K. A. Bayerin kirjoittama Sitruunamehupaasto: Ihanteellinen laihdutus- ja puhdistautumismenetelmä, jossa kirjoittaja uskollisesti viittailee Stanley Burroughsin oppeihin. Juon päivittäin sellaiset kaksi ja puoli litraa mehua, johon tulee sitruunaa, vaahterasiirappia, kookossiirappia (oikaisin hiukan, en hakenut Just Oikeaa Siirappia (TM) kaukana olevasta kaupasta), vissyvettä ja cayennepippuria. Vissy, sikäli kun sitä tällaisena kesänä kaupoissa on, parantaa mehun limsaksi. En tosin ole varma onko sekin kiellettyä. Muutakin vettä tarvitsee päivän aikana, varsinkin hampaiden turvaksi. En syö.
Töissä pitää käyttää kynnet sinisinä takkia, työpeittoa (pidän sitä päässä ohikulkijoiden katseista välittämättä) ja työvillasukkia, vaikka lämpömittarin mukaan toimistolla on tutut 23 astetta lämmintä. Välillä väsyttää, mutta mehu pitää suunnilleen elossa ja aika toimintakykyisenä. Tänään en juurikaan enää ajattele ruokaa. Tiesin kokemuksesta, että paasto kannattaa ajoittaa sellaisille kymmenelle päivälle, kun on paljon ajateltavaa ja tekemistä, joskaan ei liian fyysistä. Elokuvat (vailla eväitä) käyvät, samoin lukeminen ja erityisesti shoppailu, mutta kaikki murehtimista aiheuttava kannattaa ajatella muulloin, koska lohtusyömistä ei tule. Bikineissä ja trikoomekoissa sen sijaan sopii esiintyä nyt, jos nimittäin tarkenee. Iän myötä aika sitä paitsi tuntuu kuluvan nopeammin, eikö?
Ne äänet päässäni kehottavat minua vilkaisemaan kirjaani tarkemmin: Mitä tarkoittaa se, että paaston alussa "kuona-aineet kiertävät elimistössä" kuin ulospääsyä etsien (miten olisi maksa? munuaiset?) tai että ylimääräinen rasva "yksinkertaisesti sulaa pois"? Mitä ihmettä, paasto kannattaa yhdistää väriterapiaan? Syövästä parantuminenkin on kirjassa mainittu, mutta tuota noin...
Ehkei kymmenisen vuotta sitten tämä loistoidea tuntunut näin hämärältä, mutta voisiko korkeakoulutettu perheenäiti mahdollisesti harkita lähdekritiikkiä? (Vuosikymmenen takainen paasto itse asiassa antoi minulle parin kolmen viikon käsittämättömän energiabuustin jälkikäteen. Vaikkakin myös osaltaan myötävaikutti ruokasuhteeni muuttumiseen hyvin kiinnostuneeksi, ja vähän epätoivoiseksi.)
Ennen kaikkea kaikki tieteellisyys loistaa tuossa kirjassa poissaolollaan. Tilalla on 64 sivua intoa, vakuuttelua ja hörhöilyä. Lisäksi netissä (menin sinne kuitenkin) on aika monta ihmistä, myös lääkäriä, jotka sanovat ettei ruoansulatus tarvitse muuta lepoa kuin säännölliset ateriavälit ja tarpeeksi kasviksia -- kaikki muu on silkkaa huuhaata.
Also sprach ääni. Ja toinen ääni sanoo: Älä kuuntele tuota! Se on viekoitteleva paholainen, vain nälästä johtuva mieliteko, joka pukeutuu järkeilyksi, koska se tietää mikä vetoaa sinuun! Et anna periksi nyt, koska itsekuri on sen muistamista mitä todella haluat! Viime ja toissa kerratkin katkesivat kesken, koska motivaatio meni ("mitä helvettiä minä teen? mitä minä todella haluan?").
Enköhän tee itseni kanssa kompromissin. Hoidan jäljellä olevat päivät pystypäin ja sen jälkeen heitän tällä vesilintua tällä pikku ystävällä ikiajoiksi.
Kirja jääköön hyllyyn muistuttamaan siitä, että kaikkea kannattaa kokeilla paitsi huumeita ja omaa siskoa.
Kommentit
Lähetä kommentti