Kuulin naisesta, joka väitti pystyvänsä elämään syömättä ja juomatta, pelkällä joogalla. Kamerat ja lääkärit kutsuttiin paikalle, ja tosi-tv-testi alkoi. Muutamassa päivässä kävi ilmi, ettei hän valehdellut -- vaan oli hullu. Sekä kokeiden mukaan hyvin kuolemaisillaan. Tarina ei kerro, miten kävi sen jälkeen, kun kamerat oli sammutettu ja nainen saateltu ammattilaisten hoiviin.
Naisen hulluus, rajattomuus ja katoamisen kauhu ympäröivät minut -- ehkä sattumalta -- joka suunnalta juuri nyt. Katson juuri luettujen pinoani. Viivi Rintasen omakohtaisiin siivoojan ja anorektikon kokemuksiin perustuva sarjakuvateos Mielisairaalan kesätyttö. Joonas Konstigin jyhkeä kehitysprojekti Vuosi herrasmiehenä. Valerie Solanasin hiljattain käännetty, riemastuttavan hirveä SCUM-manifesti. Roberta Gregoryn raivoisat Bitchy Bitch -sarjakuvatarinat kirjassa Life is a Bitch. Siri Hustvedtin hiljaisen runollinen Kesä ilman miehiä. Elisabeth Norebäckin kaiken haurautta kuvaava Sano että olet minun. Reetta Laitisen tositarinaa yksinäisestä, petollisesta naisesta kuvittava sarjakuva Kirjailija ja madame. Sekä tietenkin Sady Doylen tyrmäävä Ihmisrauniot: naiset joita rakastamme vihata, haukkua ja pelätä -- ja miksi.
Noissa kaikissa kulkee jonkinvahvuisena teemana naisen hulluus, siis rajan yli rationaalisuuden tuolle puolen astuminen ja sinne katoaminen, jopa hallitsemattomassa viihtyminen. Rintasen sarjakuvassa hallinnan menetys tulee lähelle mielisairaalassa kesäsiivoojana olevaa opiskelijaa, joka käsittelee potilastapauksien herättämiä tunteita ja saa kokea potilaita ja työntekijöitä erottavan rajan olevan häilyvä. Hän hallitsee syömistään loputtomasti, kunnes ei enää hallitse. Sitten hän päätyy itse potilaaksi.
Konstigilla naisen hulluus on sivujuonteena ja kaikkein tarkimmin piilossa näkyen vain negaation kautta. Miehuus, herrasmieheys, esitetään naiseuden vastinparina ja vastakohtana: hallittuna ja hallitsevana, järkevänä ja miellyttävänä käytöksenä, sellaisen ihmisen käytöksenä jolla on gravitas eli painoarvoa, vakautta tai uskottavuutta, jonka lähteen vain herrasmies itse tietää. Naisia mainitaan kirjassa eksplisiittisesti vain hyvin harvoin. Ja silloinkin lähinnä herrasmiesten sopivien käytöstapojen kohteina: kulkemassa avatusta ovesta.
He kulkevat siitä ovesta, jonka mies heille avaa. Ei vaihtoehtoja.
Yksi ajatusmalli, kutsuttakoon sitä ranskalaiseksi, pitää naista arvaamattomana, kehollisena ja vaarallisena. Toisen näkemyksen mukaan, jota nimitän englantilaiseksi, nainen on kylmä, siveä ja liikkumaton. Jälkimmäisen kaiku kuuluu, kun koulupoikaa yhä rankaistaan istuttamalla tämä luokassa tytön pariksi rauhoittumaan. Mutta kummankin perinteen kannattajat hermostuvat, kun nainen pääsee irti ja sekoaa. Yhteiskunta ei katso hyvällä naisen tunteita ja epätoivoisia selviytymiskeinoja, vaikka ne johtuisivat kauheista menetyksistä.
Sillä kauheita menetyksiähän naisen elämässä riittää. Noissa kirjoissa lapset katoilevat ja kuolevat, vaarallisia laittomia abortteja tehdään, miehet painostavat, satuttavat, vainoavat ja lopulta vaihtavat nuorempaan, yhteisö vaatii tietynlaista käytöstä ja sitten rankaisee siitä. "Naisille asetetut ihanteet ovat kumma juttu," Doyle kirjoittaa Ihmisraunioissa. "Näyttää siltä, että useimmiten niitä on historian aikana laadittu siksi, että naiset voitaisiin jättää pois laskuista." Ajatuksineen nainen on yksin.
Sekä Hustvedtin että Norebäckin kirjoissa päähenkilö, keski-ikäinen nainen, menettää perheenjäsenen ja järkensä. Kummassakin jaksoa suljetulla osastolla kuvataan vasta jälkikäteen, mikä korostaa tilanteen kauheutta. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Tai kirjoitettava. Hustvedtin päähenkilö, runoilija Mia, ei uskalla enää lukea sairaalassa kirjoittamiaan tekstejä. Norebäckin trillerissä kertojaan luottaminenkin käy vaikeaksi. Kuka kuuntelisi naista, joka on seonnut ennenkin ihan samasta asiasta?
Gregoryn Bitchy Bitch on eloisasti piirretty, aina kiukkuinen, vain vaivoin itsensä hillitsevä ja mielessään kiroileva 90-luvun sarjakuvanainen, jonka elämässä on vain harvoja ilonaiheita. Hänet kuvataan erittäin kehollisesti, usein vessassa tai liikenneruuhkassa, ja hänen hampaansa ja kyntensä pitenevät vihantunteiden mukana. Kun hän todella raivostuu, hänen silmänsäkin venyvät ja selästä puskee ulos lohikäärmeitä. Mutta ei hän aina ole ollut vihainen, ja muutamassa tarinassa lukija pääsee näkemään hänen lapsuuteensa.
Bitchyksi piirtäjä-kertojanäänensä kutsuma nelikymppinen nainen on nimeltään Midge, ja hän on saanut perinteisen ja karun amerikkalaisen kasvatuksen 50-luvulla. Elämänsä aikana hän on kokenut syvää emotionaalista yksinäisyyttä, kehohäpeää, pettymystä ja monenlaista tuskaa. Kirjan loppukaan ei suo lukijalle helpotusta. Jotakin samaa traagisuutta on Laitisen madamessa, Mimi Creutzissa, joka valehtelee nimensä ja syntyperänsä ja keksii tarinoita itsestään peittääkseen taustansa ja häpeänsä. Hänen tarinansa perustuu todelliseen henkilöön Tulenkantajien ajoilta, Minna Craucheriin.
Näitä yhtään kaukaisempia naiskohtaloita lukiessa ei voi välttyä havaitsemasta, miten käsittämättömän suuressa osassa raiskauksen ja raskauden pelko on naisen elämässä aina ollut. Kun se väärä mies sitten kohdalle osuu, seuraukset kehossa, mielessä ja ympäristössä jäävät naiselle. Ei-toivotut lapset ovat aina olleet kauhistus, ja juuri nyt ympäri maailmaa kuuluu lisää uutisia aborttilakien kiristämisistä ja elämän puolustamisen kaapuun puetusta silmittömästä naisvihasta. Onko ihme, jos hulluus alkaa houkutella?
"Ja ihmisraunio on hullu, koska me kaikki naiset olemme hulluja -- koska seksistisessä kulttuurissa naisena oleminen on sairaus, johon ei ole olemassa hoitoa", kirjoittaa Doyle. Hän kuvaa upeasti julkisuuden ja hulluksi tulevan naisen suhdetta Ihmisraunioissa. "Olemme rangaisseet naisia vääränlaisesta julkisuudesta niin kauan kuin naiset ovat olleet julkisuudessa", hän kirjoittaa. Doyle luettelee yksi toisensa jälkeen eri aikakausien naisia Mary Wollstonecraftista Marilyn Monroeen ja Britney Spearsiin: heiltä onnistuu ensin kaikki, sitten ei mikään, ja siitä hyvästä heidät revitään kappaleiksi.
Kirjan ihmisraunioita (trainwrecks) yhdistää nimenomaan sukupuoli, jota maailma ei anna heille anteeksi, sekä jokin taito, joka nostaa heidät julkisuuteen. Vaihtelunhaluinen yleisö katsoo heitä, ihailee, vaatii lisää ja parempaa -- ja kun pudotus väistämättä tulee, kun tähti addiktoituu johonkin aineeseen tai romahtaa menetetyn rakkauden takia tai tulee hulluksi ja muuttuu ihmisraunioksi -- yleisö kääntää selkänsä. Kun ihmisraunio sitten kuolee (yleensä he kuolevat), me havahdumme uudestaan ja selitämme kiireesti kollektiivisen katumuksemme ja häpeämme rakkaudeksi. Kuka muistaa, miten rumasti prinsessa Dianasta pahimmillaan kirjoitettiin, kun hän vielä eli? Nyt häntä rakastetaan taas.
"Emme voi imeä itseemme kaksitoista tuntia päivässä erilaisia ajatuksia siitä, kuinka seksuaaliset tai tunteelliset tai ikääntyvät tai sairaat naiset ovat hirviöitä, sekopäitä ja friikkejä, ja olettaa voivamme herätä seuraavana aamuna tuntien olomme kauniiksi ja luottavaiseksi." Niin helppoa on sisäistää misogynia ja kääntyä itseään vastaan.
Solanasin 1967 julkaistu SCUM-manifesti -- tulee sanoista society for cutting up men -- kääntää yhteiskunnan ylösalaisin ja ravistelee. Solanas on ilmiselvästi järjiltään, mutta sitä sekoamista jää tuijottamaan lumoutuneena. Kirjan mukaan miehet ovat itse asiassa huijanneet kaikkia: genitaalikateus, josta naisia on mystisesti Freudin johdolla syytetty, onkin miesten ominaisuus. Heikkous, ripustautuminen, typeryys, jotka he ovat projisoineet naisiin -- kaikki miesten ominaisuuksia, joita he ovat raivokkaasti yrittäneet peittää. "Järkevät miehet haluavat tulla murskatuiksi, tallotuiksi, kohdelluiksi rakkeina, sinä saastana jota he ovat, he haluavat saada vahvistuksen kuvottavuudelleen", ja ihan pian yhteiskunnan jatkuvuus voidaan turvata, paitsi ilman miehiä, myös ilman kuolemaa, sotia ja väkivaltaa. Jotenkin. Ehkä geenimanipulaatioon liittyvällä tavalla. Ja koska kuolemaa ei enää ole, miksi pitäisi itse asiassa välittää tulevista sukupolvista tai lisääntyäkään? Ongelma ratkaistu. Voidaan siirtyä taistelemaan heikkoja ja mukautuvaisia "Isin tyttöjä" vastaan.
Solanas kirjoittaa: "Mukavuus, kohteliaisuus, "arvokkuus", epävarmuus ja itsehillintä ovat tuskin verrattavissa kiihkoon ja nokkeluuteen, ominaisuuksiin joita keskustelulla täytyy olla, jotta se olisi minkään arvoinen. Moinen keskustelu on tuskin vilkasta, koska ainoastaan täysin itsevarmat, ylpeät, ulospäin suuntautuneet, ylimieliset, vahvat naiset ovat kykeneviä intensiiviseen, vittumaiseen, nokkelaan keskusteluun."
Tähän Doyle vastaa: "Olipa kyse poliittisesta toiminnasta tai vain voimakkaasta persoonasta, ihmisraunio asettaa näytteille suuren, äänekkään ja vastustamattomasti esille työntyvän Minän. -- Hän tekee virheitä ja hankkii itselleen vihollisia, mutta virheiden ja vihamiesten määrästä riippumatta hän vain on. -- Ihmisraunio on elossa. Ja täysin elossa oleminen on naiselle vallankumouksellinen ajatus."
Naisen hulluus, rajattomuus ja katoamisen kauhu ympäröivät minut -- ehkä sattumalta -- joka suunnalta juuri nyt. Katson juuri luettujen pinoani. Viivi Rintasen omakohtaisiin siivoojan ja anorektikon kokemuksiin perustuva sarjakuvateos Mielisairaalan kesätyttö. Joonas Konstigin jyhkeä kehitysprojekti Vuosi herrasmiehenä. Valerie Solanasin hiljattain käännetty, riemastuttavan hirveä SCUM-manifesti. Roberta Gregoryn raivoisat Bitchy Bitch -sarjakuvatarinat kirjassa Life is a Bitch. Siri Hustvedtin hiljaisen runollinen Kesä ilman miehiä. Elisabeth Norebäckin kaiken haurautta kuvaava Sano että olet minun. Reetta Laitisen tositarinaa yksinäisestä, petollisesta naisesta kuvittava sarjakuva Kirjailija ja madame. Sekä tietenkin Sady Doylen tyrmäävä Ihmisrauniot: naiset joita rakastamme vihata, haukkua ja pelätä -- ja miksi.
Noissa kaikissa kulkee jonkinvahvuisena teemana naisen hulluus, siis rajan yli rationaalisuuden tuolle puolen astuminen ja sinne katoaminen, jopa hallitsemattomassa viihtyminen. Rintasen sarjakuvassa hallinnan menetys tulee lähelle mielisairaalassa kesäsiivoojana olevaa opiskelijaa, joka käsittelee potilastapauksien herättämiä tunteita ja saa kokea potilaita ja työntekijöitä erottavan rajan olevan häilyvä. Hän hallitsee syömistään loputtomasti, kunnes ei enää hallitse. Sitten hän päätyy itse potilaaksi.
Konstigilla naisen hulluus on sivujuonteena ja kaikkein tarkimmin piilossa näkyen vain negaation kautta. Miehuus, herrasmieheys, esitetään naiseuden vastinparina ja vastakohtana: hallittuna ja hallitsevana, järkevänä ja miellyttävänä käytöksenä, sellaisen ihmisen käytöksenä jolla on gravitas eli painoarvoa, vakautta tai uskottavuutta, jonka lähteen vain herrasmies itse tietää. Naisia mainitaan kirjassa eksplisiittisesti vain hyvin harvoin. Ja silloinkin lähinnä herrasmiesten sopivien käytöstapojen kohteina: kulkemassa avatusta ovesta.
He kulkevat siitä ovesta, jonka mies heille avaa. Ei vaihtoehtoja.
Yksi ajatusmalli, kutsuttakoon sitä ranskalaiseksi, pitää naista arvaamattomana, kehollisena ja vaarallisena. Toisen näkemyksen mukaan, jota nimitän englantilaiseksi, nainen on kylmä, siveä ja liikkumaton. Jälkimmäisen kaiku kuuluu, kun koulupoikaa yhä rankaistaan istuttamalla tämä luokassa tytön pariksi rauhoittumaan. Mutta kummankin perinteen kannattajat hermostuvat, kun nainen pääsee irti ja sekoaa. Yhteiskunta ei katso hyvällä naisen tunteita ja epätoivoisia selviytymiskeinoja, vaikka ne johtuisivat kauheista menetyksistä.
Sillä kauheita menetyksiähän naisen elämässä riittää. Noissa kirjoissa lapset katoilevat ja kuolevat, vaarallisia laittomia abortteja tehdään, miehet painostavat, satuttavat, vainoavat ja lopulta vaihtavat nuorempaan, yhteisö vaatii tietynlaista käytöstä ja sitten rankaisee siitä. "Naisille asetetut ihanteet ovat kumma juttu," Doyle kirjoittaa Ihmisraunioissa. "Näyttää siltä, että useimmiten niitä on historian aikana laadittu siksi, että naiset voitaisiin jättää pois laskuista." Ajatuksineen nainen on yksin.
Sekä Hustvedtin että Norebäckin kirjoissa päähenkilö, keski-ikäinen nainen, menettää perheenjäsenen ja järkensä. Kummassakin jaksoa suljetulla osastolla kuvataan vasta jälkikäteen, mikä korostaa tilanteen kauheutta. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Tai kirjoitettava. Hustvedtin päähenkilö, runoilija Mia, ei uskalla enää lukea sairaalassa kirjoittamiaan tekstejä. Norebäckin trillerissä kertojaan luottaminenkin käy vaikeaksi. Kuka kuuntelisi naista, joka on seonnut ennenkin ihan samasta asiasta?
Gregoryn Bitchy Bitch on eloisasti piirretty, aina kiukkuinen, vain vaivoin itsensä hillitsevä ja mielessään kiroileva 90-luvun sarjakuvanainen, jonka elämässä on vain harvoja ilonaiheita. Hänet kuvataan erittäin kehollisesti, usein vessassa tai liikenneruuhkassa, ja hänen hampaansa ja kyntensä pitenevät vihantunteiden mukana. Kun hän todella raivostuu, hänen silmänsäkin venyvät ja selästä puskee ulos lohikäärmeitä. Mutta ei hän aina ole ollut vihainen, ja muutamassa tarinassa lukija pääsee näkemään hänen lapsuuteensa.
Bitchyksi piirtäjä-kertojanäänensä kutsuma nelikymppinen nainen on nimeltään Midge, ja hän on saanut perinteisen ja karun amerikkalaisen kasvatuksen 50-luvulla. Elämänsä aikana hän on kokenut syvää emotionaalista yksinäisyyttä, kehohäpeää, pettymystä ja monenlaista tuskaa. Kirjan loppukaan ei suo lukijalle helpotusta. Jotakin samaa traagisuutta on Laitisen madamessa, Mimi Creutzissa, joka valehtelee nimensä ja syntyperänsä ja keksii tarinoita itsestään peittääkseen taustansa ja häpeänsä. Hänen tarinansa perustuu todelliseen henkilöön Tulenkantajien ajoilta, Minna Craucheriin.
Näitä yhtään kaukaisempia naiskohtaloita lukiessa ei voi välttyä havaitsemasta, miten käsittämättömän suuressa osassa raiskauksen ja raskauden pelko on naisen elämässä aina ollut. Kun se väärä mies sitten kohdalle osuu, seuraukset kehossa, mielessä ja ympäristössä jäävät naiselle. Ei-toivotut lapset ovat aina olleet kauhistus, ja juuri nyt ympäri maailmaa kuuluu lisää uutisia aborttilakien kiristämisistä ja elämän puolustamisen kaapuun puetusta silmittömästä naisvihasta. Onko ihme, jos hulluus alkaa houkutella?
"Ja ihmisraunio on hullu, koska me kaikki naiset olemme hulluja -- koska seksistisessä kulttuurissa naisena oleminen on sairaus, johon ei ole olemassa hoitoa", kirjoittaa Doyle. Hän kuvaa upeasti julkisuuden ja hulluksi tulevan naisen suhdetta Ihmisraunioissa. "Olemme rangaisseet naisia vääränlaisesta julkisuudesta niin kauan kuin naiset ovat olleet julkisuudessa", hän kirjoittaa. Doyle luettelee yksi toisensa jälkeen eri aikakausien naisia Mary Wollstonecraftista Marilyn Monroeen ja Britney Spearsiin: heiltä onnistuu ensin kaikki, sitten ei mikään, ja siitä hyvästä heidät revitään kappaleiksi.
Kirjan ihmisraunioita (trainwrecks) yhdistää nimenomaan sukupuoli, jota maailma ei anna heille anteeksi, sekä jokin taito, joka nostaa heidät julkisuuteen. Vaihtelunhaluinen yleisö katsoo heitä, ihailee, vaatii lisää ja parempaa -- ja kun pudotus väistämättä tulee, kun tähti addiktoituu johonkin aineeseen tai romahtaa menetetyn rakkauden takia tai tulee hulluksi ja muuttuu ihmisraunioksi -- yleisö kääntää selkänsä. Kun ihmisraunio sitten kuolee (yleensä he kuolevat), me havahdumme uudestaan ja selitämme kiireesti kollektiivisen katumuksemme ja häpeämme rakkaudeksi. Kuka muistaa, miten rumasti prinsessa Dianasta pahimmillaan kirjoitettiin, kun hän vielä eli? Nyt häntä rakastetaan taas.
"Emme voi imeä itseemme kaksitoista tuntia päivässä erilaisia ajatuksia siitä, kuinka seksuaaliset tai tunteelliset tai ikääntyvät tai sairaat naiset ovat hirviöitä, sekopäitä ja friikkejä, ja olettaa voivamme herätä seuraavana aamuna tuntien olomme kauniiksi ja luottavaiseksi." Niin helppoa on sisäistää misogynia ja kääntyä itseään vastaan.
Solanasin 1967 julkaistu SCUM-manifesti -- tulee sanoista society for cutting up men -- kääntää yhteiskunnan ylösalaisin ja ravistelee. Solanas on ilmiselvästi järjiltään, mutta sitä sekoamista jää tuijottamaan lumoutuneena. Kirjan mukaan miehet ovat itse asiassa huijanneet kaikkia: genitaalikateus, josta naisia on mystisesti Freudin johdolla syytetty, onkin miesten ominaisuus. Heikkous, ripustautuminen, typeryys, jotka he ovat projisoineet naisiin -- kaikki miesten ominaisuuksia, joita he ovat raivokkaasti yrittäneet peittää. "Järkevät miehet haluavat tulla murskatuiksi, tallotuiksi, kohdelluiksi rakkeina, sinä saastana jota he ovat, he haluavat saada vahvistuksen kuvottavuudelleen", ja ihan pian yhteiskunnan jatkuvuus voidaan turvata, paitsi ilman miehiä, myös ilman kuolemaa, sotia ja väkivaltaa. Jotenkin. Ehkä geenimanipulaatioon liittyvällä tavalla. Ja koska kuolemaa ei enää ole, miksi pitäisi itse asiassa välittää tulevista sukupolvista tai lisääntyäkään? Ongelma ratkaistu. Voidaan siirtyä taistelemaan heikkoja ja mukautuvaisia "Isin tyttöjä" vastaan.
Solanas kirjoittaa: "Mukavuus, kohteliaisuus, "arvokkuus", epävarmuus ja itsehillintä ovat tuskin verrattavissa kiihkoon ja nokkeluuteen, ominaisuuksiin joita keskustelulla täytyy olla, jotta se olisi minkään arvoinen. Moinen keskustelu on tuskin vilkasta, koska ainoastaan täysin itsevarmat, ylpeät, ulospäin suuntautuneet, ylimieliset, vahvat naiset ovat kykeneviä intensiiviseen, vittumaiseen, nokkelaan keskusteluun."
Tähän Doyle vastaa: "Olipa kyse poliittisesta toiminnasta tai vain voimakkaasta persoonasta, ihmisraunio asettaa näytteille suuren, äänekkään ja vastustamattomasti esille työntyvän Minän. -- Hän tekee virheitä ja hankkii itselleen vihollisia, mutta virheiden ja vihamiesten määrästä riippumatta hän vain on. -- Ihmisraunio on elossa. Ja täysin elossa oleminen on naiselle vallankumouksellinen ajatus."
Kommentit
Lähetä kommentti