Ennen oli kunnollista, ja nytkin on itse asiassa ihan kunnollista, kun vain aloitetaan oikein luonteenkasvatusprojekti. Teologit muuten sanovat "nyt on kunnollista" mieluummin latinaksi. Tämä on vielä parempaa kuin se "rogamus urgeatis innovationes in culos vestros".
Olen juuri oikea ihminen bloggaamaan luonteenkasvatusprojekteista, koska minulla on niitä takanani useita. Olen ahminut vanhoja tyttökirjoja, joiden sankarittaret tahtovat kasvaa ihmisinä oman aikansa ihanteiden mukaisiksi. Olen yläasteikäisestä rakentanut henkilökohtaisia kehityspäiviä, järjestelmiä, ruudukkoja, mehupaastoja ja älä-osta-mitään-viikkoja.
Niiden aikana opin lähinnä nöyryyttä ja sen, että aikuistuminen, aikaihmiseksi kehittyminen, vaatii, tadaa, aikaa. Natura non facit saltus -- luonto ei tee hyppäyksiä. Psykologien mukaan ihmisen perusluonnekin muotoutuu 29-vuotiaaksi asti. Että ei olisi tarvinnut ehkä olla niin pettynyt 16-vuotiaana, tai 26-vuotiaana. Kyllä se siitä, mussukat! (Nuoruuden hyvä puoli on että se menee ohi, sanoi isäni aikoinaan. Useita kertoja. Miksihän?)
Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti ja Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä käsittelevät ihmisenä kasvamista. Kirjojen näkökulmat eroavat hiukan, mutta kummassakin tavoitellaan henkistä kasvua muokkaamalla konkreettisia asioita ympäristössä, käytöksessä, omassa kehossakin. Kirjoittajat aloittavat uusia harrastuksia ja tottumuksia ja kohtaavat jonkin verran ihmettelyä ja naljailua. Rubinin tavoitteena on kasvattaa onnellisuutta yhtäältä omassa elämässä, toisaalta ympäristössä. Hän saa huomata, ettei omaa ja toisten onnellisuutta voi erottaa. Konstig taas on väsynyt vaihteleviin rooleihin ja alkanut etsiä jotain pysyvää, kunnioitettavaa ja aikuista -- herrasmiehen elämäntapaa.
Molemmat lukevat paljon ja etsivät valtavasti tietoa, mentoreita ja guruja. Rubinin onnellisuusprojekti kasvaa nopeasti onnea etsivien blogiyhteisöksi, jonka keskusteluista onkin paljon lainauksia kirjassa. Konstigin herrasmiesvuosi on yksinäisempi projekti. Vaikka hänkin toki tapaa mattiklingejä ja tyylibloggareita, käy ratsastustunneilla ja solmii tuttavuuksia kuin solmukkeita, hän myös pidättäytyy juoruilusta ja alhaisista vitseistä, pukeutuu kotonakin huolitellusti ja vähentää alkoholinkäyttöä. Sillä on seurauksia.
Projektivuoden aikana oma muutos ja ympäristön pysyvyys ajautuvat eriasteisiin konflikteihin. Toki keskittyminen itseen on hauskaa, projekti tarjoaa virkistystä ja vaihtelua ja tavoitteiden vähittäinen saavuttaminen palkitsee. Toisaalta onni ei tee joka hetki onnelliseksi, kuten Rubin saa oppia, ja oikein tekeminen voi palkita vasta myöhemmin, jonkinlaisena pitkäkestoisempana hyvänolontunteena -- ei välittömänä tarpeentyydytyksen nautintona. Vähän kuin lapset, jotka Zadie Smithin mukaan "tuovat kyllä iloa, mutteivät nautintoa". Vaikka joka päivä ärsyttää, niin taaksepäin katsottuna elämä onkin ollut täyttä ja ihan onnellista.
Lisäksi vuoden mittaan kasvavasta uusien tapojen joukosta suoriutuminen pitää kiireisenä. Se taas on pois sosiaalisilta suhteilta -- ja alkaa lähipiirin mukaan vaikuttaa suorittamiselta. Konstig huomaa joutuneensa tilanteeseen, jossa hän ja vaimo piikittelevät toisiaan ihanteiden lipsumisesta: taas suorittamista. Herrasmieshän vaatii aina itseltään eniten, mutta kuinka yksinäinen on herrasmies, joka on ainut lajiaan kymmenen kilometrin säteellä?
Lähipiirin roolia onkin mielenkiintoista tarkastella. Kirjoittajien puolisot suhtautuvat varovaisen positiivisesti rakkaidensa uusimpiin hullutuksiin, mutta saavat välillä tarpeekseen. Sisarukset, lapset ja ystävät myös. Jos minulta kysytään, niin perhe on olemassa ikävien, kehittävien totuuksien kertomiseksi (ketäpä ei olisi äiti kasvattanut 31-vuotiaana? kukapa ei olisi kuullut lapsensa arviota vartalostaan?). Mutta ystävät ovat täydellistä lojaaliutta varten.
Luonteenkasvatusprojektissa ystävän tehtävä on olla uskollisen ehdottomasti samalla puolella myös ja varsinkin silloin, kun itse on väärässä ja ilkeä. Tunnet pohjatonta raivoa tärkeimpiä ihmisiäsi kohtaan? Ystävä kertoo, miksi olet oikeassa ja huokailee kanssasi. Ruodit tuikituntemattomien parisuhteita julkisella somepostauksella? Kämppis komppaa kuin ei olisi ikinä muuta tehnyt eikä hiiskahdakaan motiiviesi kyseenalaisuudesta, ei edes ajattele sitä.
Onko mahdollista, että... Jos toisen sanoma lause alkaa näin, tulossa on ikävyyksiä nätissä paketissa. Kun taas omassa mielessä: onko mahdollista, että olen syyllistynyt itse hiukan, ihan hiukan samaan kuin turhauttavin kuviteltavissa oleva ihminen? Onko mahdollista, että "ihminen opettaa sitä, mitä hänen tulee oppia", kuten Rubinkin sai projektissaan tuta?
Sillä jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin ihmisluonto tekee kuin tekeekin pienen hyppäyksen. Tosiystävä tietää, että se hetki tulee, ja jaksaa kärsivällisesti odottaa sitä. Ystävä antaa ihmisen pitää itsellään vastuun kehityksestään. (Tässä hän eroaa perheenjäsenistä.) Ja kun ihminen sitten todella muuttuu -- Konstigin tavoin punkkariksi, hipiksi, vegetaristiksi, intohimoiseksi lihansyöjäksi ja lopulta kypsäksi herrasmieheksi -- tosiystävä tajuaa pitää kitansa kiinni ja jatkaa perässä kulkemista yhtä ihailevasti ja rakastavasti kuin aina ennenkin.
Lopuksi lainaus kirjasta Vuosi herrasmiehenä -- olen aika myyty:
"Klassisesti kasvatetut nuoret eivät toteuta itseään, heillä on parempia, testattuja ja hyväksi havaittuja malleja. He elävät jatkuvasti historian keskellä. He tietävät, että maailma ei ole alkanut tänä aamuna, että kaikki ajatukset, joita he voivat ajatella, on esitetty jo aiemmin (on sanottu, että koko länsimainen filosofia on vain alaviitteitä Platonin ajatuksille), ja että kaikki vaikeat tilanteet, joihin he voivat joutua, ovat olleet ihmistä vastassa jo aiemmin. Ei ole uutta ongelmaa, jota jollakulla ei olisi jo ollut, ja josta ei olisi kirjoitettu kirjassa."
Olen juuri oikea ihminen bloggaamaan luonteenkasvatusprojekteista, koska minulla on niitä takanani useita. Olen ahminut vanhoja tyttökirjoja, joiden sankarittaret tahtovat kasvaa ihmisinä oman aikansa ihanteiden mukaisiksi. Olen yläasteikäisestä rakentanut henkilökohtaisia kehityspäiviä, järjestelmiä, ruudukkoja, mehupaastoja ja älä-osta-mitään-viikkoja.
Niiden aikana opin lähinnä nöyryyttä ja sen, että aikuistuminen, aikaihmiseksi kehittyminen, vaatii, tadaa, aikaa. Natura non facit saltus -- luonto ei tee hyppäyksiä. Psykologien mukaan ihmisen perusluonnekin muotoutuu 29-vuotiaaksi asti. Että ei olisi tarvinnut ehkä olla niin pettynyt 16-vuotiaana, tai 26-vuotiaana. Kyllä se siitä, mussukat! (Nuoruuden hyvä puoli on että se menee ohi, sanoi isäni aikoinaan. Useita kertoja. Miksihän?)
Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti ja Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä käsittelevät ihmisenä kasvamista. Kirjojen näkökulmat eroavat hiukan, mutta kummassakin tavoitellaan henkistä kasvua muokkaamalla konkreettisia asioita ympäristössä, käytöksessä, omassa kehossakin. Kirjoittajat aloittavat uusia harrastuksia ja tottumuksia ja kohtaavat jonkin verran ihmettelyä ja naljailua. Rubinin tavoitteena on kasvattaa onnellisuutta yhtäältä omassa elämässä, toisaalta ympäristössä. Hän saa huomata, ettei omaa ja toisten onnellisuutta voi erottaa. Konstig taas on väsynyt vaihteleviin rooleihin ja alkanut etsiä jotain pysyvää, kunnioitettavaa ja aikuista -- herrasmiehen elämäntapaa.
Molemmat lukevat paljon ja etsivät valtavasti tietoa, mentoreita ja guruja. Rubinin onnellisuusprojekti kasvaa nopeasti onnea etsivien blogiyhteisöksi, jonka keskusteluista onkin paljon lainauksia kirjassa. Konstigin herrasmiesvuosi on yksinäisempi projekti. Vaikka hänkin toki tapaa mattiklingejä ja tyylibloggareita, käy ratsastustunneilla ja solmii tuttavuuksia kuin solmukkeita, hän myös pidättäytyy juoruilusta ja alhaisista vitseistä, pukeutuu kotonakin huolitellusti ja vähentää alkoholinkäyttöä. Sillä on seurauksia.
Projektivuoden aikana oma muutos ja ympäristön pysyvyys ajautuvat eriasteisiin konflikteihin. Toki keskittyminen itseen on hauskaa, projekti tarjoaa virkistystä ja vaihtelua ja tavoitteiden vähittäinen saavuttaminen palkitsee. Toisaalta onni ei tee joka hetki onnelliseksi, kuten Rubin saa oppia, ja oikein tekeminen voi palkita vasta myöhemmin, jonkinlaisena pitkäkestoisempana hyvänolontunteena -- ei välittömänä tarpeentyydytyksen nautintona. Vähän kuin lapset, jotka Zadie Smithin mukaan "tuovat kyllä iloa, mutteivät nautintoa". Vaikka joka päivä ärsyttää, niin taaksepäin katsottuna elämä onkin ollut täyttä ja ihan onnellista.
Lisäksi vuoden mittaan kasvavasta uusien tapojen joukosta suoriutuminen pitää kiireisenä. Se taas on pois sosiaalisilta suhteilta -- ja alkaa lähipiirin mukaan vaikuttaa suorittamiselta. Konstig huomaa joutuneensa tilanteeseen, jossa hän ja vaimo piikittelevät toisiaan ihanteiden lipsumisesta: taas suorittamista. Herrasmieshän vaatii aina itseltään eniten, mutta kuinka yksinäinen on herrasmies, joka on ainut lajiaan kymmenen kilometrin säteellä?
Lähipiirin roolia onkin mielenkiintoista tarkastella. Kirjoittajien puolisot suhtautuvat varovaisen positiivisesti rakkaidensa uusimpiin hullutuksiin, mutta saavat välillä tarpeekseen. Sisarukset, lapset ja ystävät myös. Jos minulta kysytään, niin perhe on olemassa ikävien, kehittävien totuuksien kertomiseksi (ketäpä ei olisi äiti kasvattanut 31-vuotiaana? kukapa ei olisi kuullut lapsensa arviota vartalostaan?). Mutta ystävät ovat täydellistä lojaaliutta varten.
Luonteenkasvatusprojektissa ystävän tehtävä on olla uskollisen ehdottomasti samalla puolella myös ja varsinkin silloin, kun itse on väärässä ja ilkeä. Tunnet pohjatonta raivoa tärkeimpiä ihmisiäsi kohtaan? Ystävä kertoo, miksi olet oikeassa ja huokailee kanssasi. Ruodit tuikituntemattomien parisuhteita julkisella somepostauksella? Kämppis komppaa kuin ei olisi ikinä muuta tehnyt eikä hiiskahdakaan motiiviesi kyseenalaisuudesta, ei edes ajattele sitä.
Onko mahdollista, että... Jos toisen sanoma lause alkaa näin, tulossa on ikävyyksiä nätissä paketissa. Kun taas omassa mielessä: onko mahdollista, että olen syyllistynyt itse hiukan, ihan hiukan samaan kuin turhauttavin kuviteltavissa oleva ihminen? Onko mahdollista, että "ihminen opettaa sitä, mitä hänen tulee oppia", kuten Rubinkin sai projektissaan tuta?
Sillä jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin ihmisluonto tekee kuin tekeekin pienen hyppäyksen. Tosiystävä tietää, että se hetki tulee, ja jaksaa kärsivällisesti odottaa sitä. Ystävä antaa ihmisen pitää itsellään vastuun kehityksestään. (Tässä hän eroaa perheenjäsenistä.) Ja kun ihminen sitten todella muuttuu -- Konstigin tavoin punkkariksi, hipiksi, vegetaristiksi, intohimoiseksi lihansyöjäksi ja lopulta kypsäksi herrasmieheksi -- tosiystävä tajuaa pitää kitansa kiinni ja jatkaa perässä kulkemista yhtä ihailevasti ja rakastavasti kuin aina ennenkin.
Lopuksi lainaus kirjasta Vuosi herrasmiehenä -- olen aika myyty:
"Klassisesti kasvatetut nuoret eivät toteuta itseään, heillä on parempia, testattuja ja hyväksi havaittuja malleja. He elävät jatkuvasti historian keskellä. He tietävät, että maailma ei ole alkanut tänä aamuna, että kaikki ajatukset, joita he voivat ajatella, on esitetty jo aiemmin (on sanottu, että koko länsimainen filosofia on vain alaviitteitä Platonin ajatuksille), ja että kaikki vaikeat tilanteet, joihin he voivat joutua, ovat olleet ihmistä vastassa jo aiemmin. Ei ole uutta ongelmaa, jota jollakulla ei olisi jo ollut, ja josta ei olisi kirjoitettu kirjassa."
Tämä oli hyvä juttu. <3
VastaaPoistaNiin oli!
Poista