"Miks äsken oli himmeetä ja ihanaa ja nyt on tiukkaa", kysyi Tipulainen. Olin käynyt Kansallisbaletissa katsomassa Spartacusta ja fiilistelin hiukan vielä näyttämällä hänelle ysäriversiota. Lisäksi: "Miksi tuolla tytöllä ei ole housuja?" Lohdutin dramatiikantajuista Tipulaista kertomalla, että uudessa versiossa naisilla oli kyllä ihan asiahameet, mutta miehet olivat pikki-pikkiriikkisissä shortseissa.
(Kunnollisen tanssin seuraaminen yleisöstä käsin käy jo sellaisenaan treenistä. Mutta olen nähnyt muidenkin entisten tanssijoiden peilisolujen aktivoituvan vastaavassa tilanteessa aika huolella, joten en kauheasti jaksa hävetä jalkojen jännittymistä, ylävartalon huojuntaa ja muuta vääntelehtimistä. En silti kysy Herra Mieheltä, kuinka noloa tai ärsyttävää mahdollisesti oli istua vieressäni.)
Miksi ensin oli himmeetä ja ihanaa ja sitten tiukkaa? Jotain sellaista ihmettelin itsekin maanantaina Philip Glass Ensemblen konsertissa. Mitä helvettiä tämä kadonnut ja sitten huutokaupasta löytynyt kama on? Kuinka te kehtaatte? Miksi kappale vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu arviolta 25 minuuttia (en ilennyt katsoa kelloa edes salavihkaa, mutta väliaikaan asti se venyi)? Laulaja vaikutti olevan hätää kärsimässä, epäröi, mokaili ja sääti (oletan -- kukaan ei voi tietää, miten se olisi pitänyt oikeasti laulaa) ja elehti välillä kiihkeästi verhoihin.
Yleisössä olimme vuorotellen riemuissamme ja vihaisia. Mitä perkelettä nyt? Ajattelin Stravinskyn ja Nižinskin Kevätuhrin skandaalimaista kantaesitystä. Olisin halunnut pöyristellä jonkun kanssa, mutta koska menin paikalle yksinäni, täytyi tyytyä salakuuntelemaan pitkällä väliajalla, kun parempiin neuleisiinsa pukeutunut kansa jonotti sinnikkäästi vastapäiseen baariin kestääkseen. Kotona valvoin puolilleöin ja heräilin tunnin välein korvissani urkumaiset, surisevat, ujeltavat ja piipittävät äänet.
Tommi Uschanovin kirjassa Kuinka musiikkia käytetään (2020) on lainaus Evan Eisenbergiltä: äänitteet ovat tehneet musiikista "yksinäisen ihmisen seremonioita", ja niiden myötä on olemassa "yksityinen ajan rakenne, jonka voi asettaa julkista aikaa vastaan". Eivätkä vain äänitteet, vaan kuulokkeet ja mukana kannettavat musiikkilaitteet ja omilla tunnuksilla kirjautuminen ovat tehneet musiikinkuuntelusta hämmentävän intiimiä (tästä Emmi-Liia Sjöholm kirjoitti joskus Hesarissa). Kenen kanssa sen jakaa ja milloin?
En ole käynyt konsertissa aikoihin, mutta pian menen taas, nimittäin Finlandia-taloon kuuntelemaan Ludovico Einaudia. Ja joulukuussa Ääniwalliin kuuntelemaan Suistamon Sähköä ja kokeilemaan, olisiko sittenkin niin kuin Uschanov väittää, että "musiikkielämys on luonteeltaan sosiaalinen elämys".
"Richard Shusterman on puolestaan esittänyt, että - - esteettinen mielihyvä saa kokemaan elämän mielekkääksi, joten se takaa elämän jatkumisen sitä kautta että se pelastaa yksilöitä itsetuhoisuudelta. Kuten Aarne Kinnunen on Suomessa kirjoittanut, taideteos 'voi tarjota korvauksen elämän rumuudesta' ", Uschanov luettelee. Myös kirjallisuustieteilijä John M. Ellis "huomautti, että esteettisten elämysten tuottamasta mielihyvästä saattaa olla evolutionaarista etua".
Kirjan sivuja on merkattu nurkkia taittamalla tiuhaan.
Vaadin evolutionaarista etua, ja yön yli (jotenkuten) nukuttuani totean saaneeni sitä. Philip Glassin hypnoottinen humina ja toisteisuus ihastutti yhtä paljon kuin lukioiässä, ja myös puudutti, turrutti ja suututti, mutta ei se tylsää ollut. Ei sillä tavalla kuin vaikka kesäisen Helsinki Biennaalin taideteoksista ne harvat, jotka eivät olleet suljettuina ja korjattavina ("miksi tulin Vallisaareen hyttysten syötäväksi? Miksi raahasin lapsenikin?") tai se hemmetin Valon juhla.
Entä onko "kauneus muuta kuin lupaus onnesta", kuten Uschanov mainitsee Stendhalin sanoneen 199 vuotta sitten? Päinvastaisesti taas musiikin filosofi Theodor Adorno katsoo, että "mielihyvä merkitsee, ettei ole tarvis ajatella mitään ja että jopa näytetyn kärsimyksen voi unohtaa. Se perustuu voimattomuuteen. - - 'Myö ois elämänilloo täs järjestetty, mut hää ei taho', toteaa Tuntemattoman sotilaan Antti Rokka, kun vääpeli Sinkkonen keskeyttää miesten musiikkipuuhat. Puhe voisi olla yhtä hyvin Adornosta kuin Sinkkosesta."
Baletin katsominen lisää kyllä elämänilloo ja tarjoaa korvauksen rumuudesta, mutta myös muistuttaa rajoista. Ajan ja kehon kiristyvistä rajoista, itsen ja toisen välisestä rajasta. Milloin voi jo katsoa balettia tanssimatta mielessään itse? Kun lopettamisesta on kulunut 15 vuotta? Kas, se meni jo. 20 vuotta?
Uschanovin mukaan Teemu Mäki pelkää, että taidetta pidetään pelkkänä rentoutumiskeinona. "Tämä on todella omituinen ajattelutapa, koska lepoa ja akkujen lataamista tarvitsevat yhtäläisesti kaikki ihmiset, täysin riippumatta siitä, mitä mieltä he ovat kulutusyhteiskunnasta ja kapitalismista. Minä ainakaan en asetu musiikkiin päiväunille lepäämään, jotta voisin 'entistä suuremmalla innolla pyrähtää takaisin yltäkylläisyyden, tavaravuorten ja kasaantuvan pääoman maailmaan', vaan jotta voisin entistä suuremmalla innolla pyrähtää takaisin yhteiskuntakritiikin maailmaan."
Philip Glass Ensemble ei rentouttanut, vaan hypnotisoi ja sai kuulijan olon rennoksi, valppaaksi ja meditatiiviseksi. Sekä tosiaan hiukan ärtyneeksi. Paitsi sen vanhemman rouvan, joka painui vieressäni yhä syvempään unikumaraan kesken meluisimman pauhun.
Kuka sanoikaan ja missä, että siinä vaiheessa kun kuulija sanoo topakasti "mielenkiintoista", on aika vaihtaa aihetta? Jatkan ihan vähän vielä taitettujen nurkkien sitaateilla.
Uschanovin kirjassa mainittiin politiikan tutkija Philip Conversen käyttämä ilmaus eloisa kimppu asenteita. "Oikeastaan yksi tapa muotoilla [sosiomuusikologi Simon] Frithin perusajatus on, että musiikki on ihmisille tärkeää, koska se tarjoaa heille mahdollisuuden esiintyä toisilleen eloisina kimppuina asenteita."
Kommentit
Lähetä kommentti