Olen kihartanut ja kihartanut. Harjoittelen etukäteen, koska haluan olla ihana juhlissani, ja joskus 36-vuotiaat määrittelevät ihanan samalla tavalla kuin 8-vuotiaat. (Miten vaivalloista on olla esteettistä onnistumista janoava nainen.) Kun en kiharra, vaivaan, kohotan, ruokin ja säälittelen leipäjuurtani, ja kun en kiharra, vaivaa, kohota, ruoki tai säälittele, luen Alba de Céspedesin järisyttävää Kiellettyä päiväkirjaa (Quaderno Proibito 1952, suom. Anna Louhivuori 1956).
43-vuotias Valeria Cossati tulee ostaneeksi mustakantisen vihon, jota kukaan ei saa nähdä: siitä alkaa tulla päiväkirja. Hän merkitsee muistiin tapahtumia puolen vuoden ajalta ja vauhkoontuu yhä enemmän niin kuin ensimmäistä päiväkirjaansa kirjoittava tekee. Kaikki hänen salaisuutensa! Suunnitteleeko joku jo ryöväävänsä ne?
Valerian parikymppiset lapset opiskelevat, käyvät töissä ja rakastuvat, mutta 50-luvun Italiassa asuvat vanhempiensa kodissa ja määräysvallassa. Neljän aikuisen rinnakkaiselo liian pienessä asunnossa käy tuskalliseksi. (Asunnon koko sinänsä ei tule selväksi -- joka tapauksessa Valeria on tottunut vauraampaan elämään ennen kuin suku menetti omaisuutensa. Tätä kuljetetaan juonessa suurimpana sukutraumana, vaikka lukijalle tulisi mieleen muitakin traumatisoitumisaiheita.)
Minäkertoja alkaa löytää omaa ääntään, mutta käyttää sitä väärin. Hän vakuuttaa itselleen ja muillekin elämänsä olevan jo ohi. Vanhan naisen olisi säädytöntä ja naurettavaa etsiä nautintoa tai yksityisyyttä. Perhe elää jaetussa harhassa, jonka mukaan tietyt asiat ovat ja pysyvät ja yhteisiä sääntöjä ei voi muuttaa. Kaikki taloustyöt kuuluvat Valerialle, joka rahan vuoksi käy myös ansiotyössä. Hänellä ei siltikään ole omaa rahaa, huonetta eikä aikaa. Kehostaan hän puhuu tuskin lainkaan, mutta se vaikuttaisi jääneen, taloustöiden ulkopuolella, vähälle käytölle jo vuosikymmenen ajaksi.
Valeria on sisäistänyt alistavan ajattelun ja toimii sen puolesta. Kun hän käy tapaamassa äitiään, sukupolvien välinen etäisyys on suuri, vaikka hän vakuuttaakin rakkauttaan ja kunnioitustaan. Yläluokkaisesta elämäntavasta kiinni pitävä äiti istuu selkä suorana kovalla tuolilla paheksumassa "nykyaikaisten naisten urheilullista ja huolimatonta" olemusta ja säälimässä Valerian työssäkäyntipakkoa. Hänen mukaansa nainen ei saisi "koskaan olla joutilaana, sillä muuten hän alkaa heti ajatella rakkautta". Valeria tavoittelee samoja asioita ja on useimmiten samaa mieltä äitinsä kanssa: "Tähän saakka olen turvautunut siihen moraalikäsitykseen, jonka opin pikku tyttönä tai siihen, mitä mieheni on sanonut."
Aviomies Michele on myös roolien ja odotusten vanki. Puolisot eivät juurikaan kohtaa, vaikka heidän välillään sanotaan olevan rakkautta. Tasavertaisuutta ei kuitenkaan ole, ei keskusteluja eikä kosketusta. Jää vain "taito valvoa oman tuskansa seurassa, ilman että toinen sitä huomaa". Valeria kuitenkin pitää avioliittoaan esimerkillisenä ja rakkaudellisena, koska niin sen on oltava. Valeria ei oikeastaan vaikuta katuvan mitään kirjan aikana. Mutta hän pelkää, kammoksuu ja häpeää.
"Hän jatkoi, että oli mennyt kanssani naimisiin saadakseen toverin eikä lastenhoitajaa." Kuitenkin kaikki miehet avioituvat pehmeiden, kokemattomien ja vaatimattomien naisten kanssa, joita he kutsuvat huvittuneeseen sävyyn "pelkiksi lapsiksi" ja joita on helppo määräillä. "Kukaan ei odota mitään kaksikymmentävuotiaalta tytöltä, mutta senikäisen miehen täytyisi jo aloittaa elämäntaistelunsa", määrittelee Valeria.
Vasta Guido, Valerian esimies, saa hänet kokemaan jotain tasavertaisuutta. "Hän ojensi minulle kätensä ja minä annoin hänelle omani, ja kirjoituspöytä ei erottanut, vaan yhdisti meitä." Samaan aikaan Michele ihastuu yksipuolisesti Valerian ystävään, perheettömän uranaisen elämää viettävään Claraan, jonka taholta etsii niin ikään älyllistä kohtaamista.
Valerian ja Michelen lapset, Mirella ja Riccardo, esitetään välillä julmina ja häijyinä. Mutta yhtäkkiä heidän vuorosanansa ovat täynnä hellyyttä ja kunnioitusta: "Sinä syytät minua aina siitä, että olen kyyninen ja kylmä - - Olen vain erilainen kuin sinä, siinä kaikki. - - Sinä voit uskoa sovinnaisiin käsityksiin hyvästä ja pahasta, sinä olet onnellisempi. Minun sitä vastoin täytyy punnita ne omalla arvostelukyvylläni, ennen kuin voin ne hyväksyä." Kuka tässä valehtelee, teeskentelee ja manipuloi? Epäluotettava Valeria-kertoja muuttuu loppua kohden uskottavasti ikäväksi ihmiseksi. Onko hän ollut koko ajan ikävä ihminen? Kuka voi uhrata elämänsä muille muuttumatta ikäväksi?
Mirella käyttäytyy äitinsä silmissä julkeasti: yhdeksäntoistavuotiaana pyytää itselleen kotiavainta, jotta voi olla myöhään ulkona, opiskelee lakia ja vaatii yksityisyyttä ihmissuhteilleen. Valeria ei siedä sitä, vaikka hänen perustelunsa kaiken tämän kieltämiselle jäävät hämäriksi. "Hän ei ymmärrä, että juuri minä olen tehnyt hänet vapaaksi omalla elämälläni, joka on rikki raadeltu vanhojen järkkymättömien perinteiden ja uusien vaatimusten välissä. - - Ja nyt kun olen tehnyt tehtäväni, voin murtua." Aikakausien välissä elävällä Valerialla ei ole ketään, joka ottaisi hänen tunteensa vakavasti.
Päiväkirjan jälkipuoliskolla Valeria pääsee vihdoin hyötymään naisen ankean elämän jälkiruoasta -- lapsenlapsesta ja isoäidin statuksesta. Hän ottaa kattonsa alle poikansa raskaaksi tulleen tyttöystävän, Marinan, ei siksi että erityisesti tahtoisi sitä tai hyväksyisi tyttöä, vaan koska se (ja pikaiset häät) on ainut kunniallinen teko, ja kunniallisuus on hänen valuuttansa. Kunniallisuus ja uhraukset.
Samalla tulee otettua hämmentyneeltä, yksinkertaiselta ja alistuvaiselta miniäkokelaalta luulot lopullisesti pois. Hemmoteltu Riccardo, johon Valerialla on paljon helpompi suhde kuin Mirellaan, onkin jo osoittanut kultapojalle sopivia piirteitä julmasta ja halveksuvasta luonteesta. Äitiään hän alistaa ylistämällä -- hän yllyttää Marinaa kilpailemaan Valerian kanssa.
Valeria on ristiriitainen hahmo: vuosikymmenten pyhimysmäinen uhrautuminen ei voi olla jättämättä jälkeään. Hänellä ei ole koskaan ollut oikeutta vaatia mitään, ja siksi hänen käytöksensä on epäsuoraa ja myrkyllistä. Pakkonaimisiin joutuvaa miniäparkaansa hän piikittelee samalla kun kiertää kätensä tämän harteille ja lupaa kohdella tätä... kuin omaa tytärtään. Toki soveliaampi ja jalosukuisempi morsian oli jo suvun valmiiksi katsomana olemassa (hän mainitsee kerran tai pari), mutta ilman muuta on parempi mennä naimisiin rakkaudesta (eikö totta).
Anopin mielestä Marina on siis narrannut hänen poikansa koukkuun vanhanaikaisella tempulla. Tässä vaiheessa tarinaa lukijalle on kyllä jo selvinnyt, miten paljon sananvaltaa, tai edes tietoa, omasta kehostaan tytöillä kirjan ympäristössä on. Marinan pään sisään ei päästä. Liikkuukohan siellä juuri mikään? Ei hänkään suurempaa sympatiaa herätä, koska kaikki hahmot suodattuvat Valerian tunteiden läpi.
Edes rakastunut toimistonjohtaja Guido ei itse asiassa ilmaise ajattelevansa Valerian etua, vaan marisee yksinäisyydestä ja epätoivosta, jotka odottavat ellei sihteeri anna hänelle huomiotaan. Guidon reaktiota suhteen katkeamiseen ei juurikaan nähdä, mutta se lienee itsekeskeinen. Valeria on hänellekin olemassa vain kohteena: ihanana naisena, jonka tehtävä on sulostuttaa Guidon harmaata johtajanelämää. Samaa ajattelua osoitti aviomies Michele sota-ajan kirjeissä, joita Valeria lukee uudelleen. Miksei Valeria voisi olla aina kaikkien saatavilla?
Valeria ja Guido haaveilevat yhteisestä paosta. Tietenkään mitään matkaa ei Valerialle koskaan tule. Perhe jatkaa la mamman ryöstöviljelyä, eikä hän ole enää kenellekään Valeria. Nuoripari tekee mahtavia suunnitelmia yhdessä Argentiinaan muuttamisesta. Isoäitihän voi hoitaa vauvaa toimisto- ja taloustöiden ohella! Tai ei, kyllä hänen on nyt parasta jättää virkansa, ainut itsenäisyytensä, ja omistautua perheelle oikein kokonaan. Ihan oman hyvinvointinsa vuoksi.
Alba de Céspedes on kuubalais-italialainen feministi-ikoni. Kirjassa feminististä näkökulmaa ei tarvitse opettaa: riittää, että lukija näkee Valerian elämän, tuskastuu ja toivoo, että olisi jotain muutakin, jotain näköaloja elämässä ja sama määrä happea ja tunteja vuorokaudessa jokaisella, jollain lailla reilu meininki. (Joku sanoi Twitterissä, että jos ei uskalla seurassa käyttää sanaa tasa-arvo, reilu meininki voi mennä läpi paremmin.) Palvelemisella ja kärsimyksellä kontrollointi on Valerian ainut työväline.
Ei-italialaisesta näkökulmasta aikuisten lasten asuminen kotona ylipäätään on kirjan tuskastuttavin osa. Meikäläisellä mittapuulla Riccardo ja Mirella ovat aivan liian vanhoja pyörimään vanhempiensa jaloissa. Suurin osa Valerian ongelmista ratkeaisi sillä, että he yksinkertaisesti muuttaisivat tiehensä ja eläisivät arvojensa mukaista elämää ihan muualla kuin edellisen sukupolven silmän alla. Sille on ihan syynsä, että sukulaisten ei tarvitse tietää toisistaan kaikkea.
Voisi Valeriakin pitää synttärit, tai mennä käsilläseisontakurssille, tai kihartaa hiukan jotakin sen sijaan, että istuu "epämukavalla tuolilla kuvitellen matkoja, joita haluaisi tehdä, sanoja, jotka haluaisi lausua".
Kommentit
Lähetä kommentti