Kotona misellivettä, silmänympärysvoidetta, nuorentavaa-tai-tuskinpa-mutta-varmuuden-vuoksi-kuitenkin seerumia, kaikki Lidlistä, jossa en kylläkään yleensä siis käy. Kahvilan naistenhuoneessa vielä juuri sopivan tummaa huulipunaa, Stockmannilta oikein, vaikkakin räikeämmin valaistulta päivittäiskosmetiikan osastolta, jonne minut ohjattiin.
Rakennan, toistan ja ironisoin keskiluokkaista feminiinisyyttä, jonka on viestittävä "valinnanvarasta, panostamisesta, elämänhallinnasta ja oikeanlaisesta mausta" ja jossa "liian kirkas huulipuna on vain sydämenlyönnin päässä kaaoksesta".
Juuri keskiluokkainen feminiinisyys on 1800-luvulta asti kuvannut asemaani yhteiskunnan moraalisena tukipylväänä, kertoo Anna Kontula pamfletissaan Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä (2021). Pikkuporvari on arkkityyppinä "puhdas materialisti", joka ei "kykene erottamaan sovinnaistapaa moraalista ja asettaa siksi ulkoisten normien noudattamisen eettisen harkinnan edelle".
Ekbergin perkeleen kalliille brunssille valmistautuminen kesti 1800-luvulta viime sunnuntaihin asti ja kävi työstä, mutta kannatti. Olimme hakemassa sieltä "turvallisuutta, osallisuutta ja kokemusta siitä, että kunnollisuus palkitaan", sillä pikkuporvarillisuuden ytimessä on pelko vain juuri ja juuri väistetystä tuhosta.
Pöytään palatessani Herra Mies kertoi salakuunnelleensa omelettinaapurin sijoitusvinkkejä. Kuiskaten hän jakoi minulle omansa: Etusormi kannattaa sijoittaa ensin nenään, ja vasta sitten pyllyyn. Ei toisinpäin!
Tirskuimme. Vielä enemmän nauratti, kun tuli aika maksaa. Ihmisellä voi olla leninki, huulipunaa ja kovasti hieno neule, mutta lompakko on korjattu krouvisti pakkausteipillä ja koristeltu kaikenlaista vastustavilla tarroilla.
Mutta sekin on ehkä teatteria: vähän ronskia ja uskallettua, muttei liian karkeaa -- työväenluokkaisen estetiikan varastamista esineeseen, jossa on sisällä toimivia pankkikortteja, käteistä rahaa ja kaikenlaisten kanta-asiakkuuksien ja jäsenyyksien tunnuksia.
Kaikesta jää lopulta kiinni. Pikkuporvari on jo parin vuosisadan ajan nähty "omaisuuden kasvattamiseen keskittyvänä, ulkokultaisena ja sentimentaalisena hahmona, liiaksi rahaan ja käytöstapoihin kiinnittyneenä kyetäkseen ylevämpään ihmisyyteen -- intohimoon, sankaruuteen tai hyveeseen".
Toiset meistä ovat koomisen keskihintaisia monopoliukkoja, jotka häpeävät Dressmannin silinterihattujaan ja epätoivoisesti tavoittelevat boheemia, mutta silti yläluokkaista vaikutelmaa. Jotkut boheemit taas vaihtaisivat iltavuorolisänsä takkatuleen, tohveleihin ja totilasilliseen vaikka heti.
Ja mikään tällaisessa elämässä ei ole niin raskasta kuin pelokkuus oman keskinkertaisuuden paljastumisesta. Ikään kuin se olisi koskaan piilossa ollut. Proosallista, moukkamaista ja rajallista ajattelua on vaikeaa peittää, eikä pikkuporvari välttämättä viitsi edes yrittää. Hän tahtoo "tehdä työnsä kunnolla, saada siitä tunnustusta ja edetä urallaan", viis siitä minkä puolesta. Pikkuporvarille ei tuota vaikeuksia ostaa lapselle tunnetun julkinatsin halpaketjusta paitaa, koska onhan lapset puettava kunnolla ja siististi. Miksei jokin Hannah Arendt -seura päivystä Kärkkäisen tuulikaapissa flaikuttamassa?
Kontulan Pikkuporvarit on aivan sietämättömän oikeaan osuva kirja, ja aion (ehkä, huhhuh) myöhästyä illanistujaisista kirjoittaakseni siitä muistiinpanoja. Oikeudenmukaisen maailman hypoteesia ei erikseen mainita, mutta juuri siitä on puhe, kun pikkuporvarin kuvataan noudattavan "mystistä sopimusta", jonka "ehtoja ei anneta paperilla". Hän tekee yötä päivää parhaansa ja noudattaa kaikkia oikeiksi uskomiaan sääntöjä ostaakseen luottamuksen turvattuun elämään.
Joka tietenkin pakenee kauemmaksi. Kunniallisen, turvallisen elämän tavoittelu on kamppailua. "Kaiken tämän pöyhkeän oikeassa olemisen taustalla pikkuporvarin mieltä nimittäin jäytää epäilys, että hänelle ei ole kerrottu kaikkea. Miksi ihmiset näyttävät toisinaan niin onnellisilta käyttäytyessään häiritsevästi, sopimattomasti tai jopa itsetuhoisesti?"
"Minkä verran heittäytymistä, huolettomuutta, ilottelua ja riekkumista katsotaan läpi sormien?"
Lukija tuntee melkoisella todennäköisyydellä piston sydämessään. Mutta kun pistoja tulee tarpeeksi monta, voi vain halvaantua keskiluokkaisen itseinhonsa ja ripittäytymisensä äärelle. Katarsis voi toimia, muttei kauaa, koska tietä eteenpäin ei edelleenkään näy.
Tämä kirja on kunnon selkäsauna lukijalleen. Saunassa kaikki ovat samanarvoisia, ja itseään ruoskivaa flagellanttia ei vihta kädessä erota muista. Siinä on myös teoksen heikkous: se tarjoaa kovin vähän ratkaisuja tai edes toivoa. On lamaannuttavaa tiedostaa tekevänsä oikeita asioita vääristä syistä ja vailla "voimavaroja kehittää mitään omaa, hierarkioista irrallista, vain omaksi iloksi laadittua" ja jäädä "aina epäröimään välimaastoon, kykenemättömänä valitsemaan omaa tietään".
Tosin kirjan mukaan Karl Marxinkin tyttäret ottivat pianotunteja. Varmuuden vuoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti