"Ennen haaveilin siitä, että voisin adoptoida sateenkaarinuoria; he itkisivät keittiön pöytäni ääressä huonoja perhesuhteitaan ja hylätyksi tulemisen kokemustaan, ja minä silittäisin heidän hartioitaan ja syöttäisin heille kaurakeksejä", kirjoitti ihana H viime vuonna.
"Mutta nyt tajuan, että eiväthän sateenkaarinuoret minua tarvitse. Heillä on Internet, ja toisensa. Itsehän minä olisin sitä keittiönpöytää ja lohduttajaa ja kaurakeksejä tarvinnut, mutta ei meillä 90-luvulla ollut kuin häpeä ja vaikeneminen."
Meillä millennium-teineillä oli Textari-Helppi: Textaile kun tykkäät! Jos sinne textaili ironisesti, jokaisen kysymyksen vastauksena oli kehotus olla reippaasti oma itsensä ja mennä rohkeasti mukaan. (Saatiin projektirahoitusta, joten puhu kaikin mokomin tunteistasi, mutta lopeta nyt herranjestas se vinkuminen.)
Suomessa on kuulemma kasvamassa ensimmäinen turvallisesti kiintynyt sukupolvi. Ja sitä odotellessakin meillä on sellaisia 26-vuotiaita kuin Alisa Malin, joka Bad Polyamorist -manga-zinessään (2022) avaa mutkattomasti ihmissuhdeanarkiaansa ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötään ja ristiriitaista kiintymyssuhdemalliaan niin kuin ei mitään.
(Tai en minä oikeastaan tiedä, käsittelevätkö parikymppiset asioitaan julkisesti ihan mutkattomasti. Vai ovatko huomiotalouden avoimuusnormi ja intiimisyyden hirmuvalta vain liian vahva vastustaja. "Tää on hei ihan luonnollista", sanottiin minun aikanani kun haluttiin painostaa joku ylittämään rajojaan. Normit ovat normeja.)
Bad Polyamoristista huomaa, että nykyään opetetaan tietoisuus- ja tunnetaitoja päiväkodista alkaen. Merkkejä siitä oli näkyvissä jo silloin, kun hommaan palkatut ensimmäisen aallon tunneaikuiset vuosituhannenvaihteessa kehottivat menemään rohkeasti ja olemaan reippaasti.
(Jonain päivänä vielä saamme nähdä turvallisesti kiintyneitä aikuisia, jotka tunnekasvattavat lapsensa luontevasti.
Siihen asti jokaisessa tunnekeskustelussa on mukana se yhden non-violent communication -kirjansa kannesta kanteen lukenut, kärsivällisesti artikuloiva ihminen, ja sitten se vastahakoinen ja epäluuloinen, joka ei usko toisen monotonisesta papatuksesta sanaakaan. Koska onhan siinä oltava jokin ansa!)
Manga on vissiin nykyään myös aikuisten kuluttama genre. En kyllä vieläkään ole oppinut pitämään siitä: piirrostyyli on joko levotonta ja hälyisää tai melodramaattista, sokerista ja silti oudon ilmeetöntä. Näen Bad Polyamoristissakin isopäisiä laihoja alien-lapsia, jotka jostain kumman syystä on puettu korsetteihin (ja ovatko ne herranjestas sängyssä! mitä!). Outo laakso -kokemus on läsnä myös, kun tarinan kuva ja teksti irtautuvat toisistaan ja muuttuvat kuvituskuvaksi ja voice overiksi.
Nuo strösselillä koristellut lapsinaiset puhuvat kypsyyttä vaativista asioista, kuten mustasukkaisuuden ja hylkäämisenpelon käsittelystä ihmissuhteissa. Kakkuvertaus on hauska: Jos on saanut kunnon viipaleen, on loput kakusta helppo jakaa seurueelle. Mutta jos itselle jääkin vain murusia, tekee mieli etsiä syyllisiä ja järjestää kohtaus, sarjis opettaa. "I made this comic for myself so it's not a mental health or polyamory handbook", Alisa Malin kertoo esipuheessa. Esipuheen jälkeen seuraa kuitenkin polysanasto, joka taas lisää opaskirjamaisuuden tuntua.
I'm 14 and this is deep. Mutta nyt olisi hyvä, jos tädin jäykkä niska taipuisi ottamaan saparopäiden neuvoja vastaan. Koska ovathan uudet ikäluokat yksinkertaisesti parempia kuin vanhat! Kadulla teinipojat keskustelivat siitä, "vituttiks sua kun mä sanoin niin", ja minä hymyilin metroasemalle asti.
"Onnelliset kermaperseet, / odottakaahan vain", uhoaa kursailematon Litku Klemetti kappaleessaan Kateellinen lapsille. "Isin pikku tytöille / aina joku ruokaa antaa, / aina joku lohduttaa."
Kommentit
Lähetä kommentti