Piti kirjoittaa, mutta kävinkin päiväunille. Jotkut tahtovat nukkua, toiset taas elävät unessa voimatta herätä.
Ottessa Moshfeghin Vuosi horroksessa (My Year of Rest and Relaxation, 2018, suom. Kristiina Drews) kertoo vuosituhannen alun New Yorkissa elävästä nimettömästä perijättärestä, jolla on yksi ystävä, järisyttävä lääkeriippuvuus, VHS-nauhuri ja maailman vastuuttomin psykiatri ja joka ei mitään muuta tahdo kuin horrostaa elämänsä ohi. Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti (The Unconsoled, 1995, viime vuonna suomentanut Helene Bützow) päähenkilö taas on unissakulkijamainen herra Ryder, palvottu muusikko, joka ei oikein tiedä missä maassa on, mutta kovasti jokaisella on häneltä jotain aneltavaa ennen ylihuomisen suurta tilaisuutta. Miksi hänet on kutsuttu sinne ja mitä tekemään?
Ja kumpikin kirja jättää hiukan pöllämystyneen ja epätoivoisen olon. Ystävä tuli käymään. Luin tämmöisen kirjan, aloitin Moshfeghia kohottaen, enkä sitten oikein osannutkaan jatkaa. Onneksi hänkin oli lukenut sen ja tajusi. "Yritin karkottaa mielestäni kaiken. Valium auttoi. Ativan auttoi. Pureskeltava melatoniini ja Benadryl ja NyQuil ja Lunesta ja tematsepaami auttoivat."
Vuoden lauseet ovat lyhyitä ja vauhkoja ja kaikkein sekavimmillaan silloin, kun äänessä on lääkkeiden ilmaisnäytteitä myyskentelevä puoskaripsykiatri Tuttle. "Ja syö joka päivä runsaasti maitotuotteita. Tiesitkö, että lehmät voivat nukkua joko maaten tai seisaallaan? Jos minä saisin päättää, tietäisin kyllä kumman valitsisin. Oletko koskaan tehnyt jugurttia hellalla? Älä vastaa. Säästetään ruokavinkit seuraavaan tapaamiseen." Kokonaisia vuorokausia katoilee, outoja ostoksia ilmestyy, kalusteet vaihtavat paikkaa ja tekstiviestejä lähetellään vailla mitään jälkikäteistä muistikuvaa. Päähenkilö suhtautuu kaikkeen suhteellisen tyynesti, hakee aina herättyään kulmakaupasta kaksi isoa kahvia tuplasokerilla ja -kermalla ja havainnoi itseään näyteikkunoista: yhä laiha, rikas ja kaunis, joten syytä huoleen ei ole. Hän tahtoo vain nukkua ja olla rauhassa, joten miksi ihmiset haluavat välttämättä puhua hänelle?
Ja heti toivuttuani aloitin Ishiguron, jonka kanssa taas oli opittava hyväksymään, että mikään ei ole ihan ymmärrettävää. Koko tarina toimii unen logiikalla. Ihmiset
pulpahtelevat esiin eri paikoista kuin luulisi, kylpytakki aukeaa kesken puheen juhlissa tai ääntä ei tule juuri
silloin, kun pitäisi sanoa tärkeät sanat. Kaikkialle on valtavan pitkä matka, mutta lopulta Ryder huomaa olevansa aina samassa korttelissa kuin mistä lähti. Piano sijaitsee vessassa, jonka huonosti lukittavat ovet eivät tahdo millään antaa riittävästi yksityisyyttä soittoharjoituksiin. Kaikki me näemme sellaisia unia, joissa pysähdytään kaikessa rauhassa kahville pohtimaan, mikä olisi paras tapa irrottaa paraikaa verta vuotava onnettomuuden uhri autosta. Raitiovaunussa on tietenkin noutopöytä.
Siinä missä Vuosi horroksessa -kirjassa aika kokee hyppäyksiä, Surullisessa pianistissa aika venyy. Kellonaikoja ei juuri kerrota, mutta jatkuvasti on yö. Ja mitä kiireisempi tilanne, sen varmemmin joku jää paikalle antamaan kahden sivun verran seikkaperäisiä ohjeita (pyyntöjä, vaatimuksia) siihen, kuinka olisi toimittava.
Nuori, yksinäinen ja traumatisoitunut perijätär ei häpeä eikä kyseenalaista itseään, ei myöskään Ryder. Kumpikaan
päähenkilö ei myöskään mene paniikkiin arvaamattomassa ympäristössä. Heidän tunnetilansa ovat enimmäkseen välinpitämättömyyttä, ärtymystä ja laimeaa nautintoa. He ottavat maailman
sellaisenaan hyväksyen konserttisalin
katoilevat penkkirivit ja päälleen ilmestyneet kettuturkit mutkattomasti
kuin lapset: jaaha, että tällaista tällä kertaa. Ryder tekee paljon oletuksia ja päätelmiä pitääkseen sisäisen maailmansa ehjänä ja kamppailee vaikuttaakseen siltä, että tietää mitä tekee. Hän ei kertaakaan kysy: Missä olen? Mitä teen täällä? Voisiko joku toimittaa minut lääkäriin?
Sinänsä mitään suuria paljastuksia ei kummassakaan kirjassa ole. Henkilöiden taustat ja motiivit ripotellaan saataville aika vähäeleisesti, koska keskity nyt, ei tämä ole mikään dekkari, tuntuvat minäkertojat sanovan. Pianistin outo
kaikkitietävä minäkertoja muistaa ajoittain tietävänsä muiden ihmisten
kokemuksia ja ajatuksia (eikä tässä ole mitään ihmeellistä),
mutta kaikki tapahtuu niin kovin hitaasti. Vuoden perijätär turruttaa hereillä ollessaan itsensä videoilla. Ryder taas ei saa herätä eikä levätä. Jotainhan on kaikille tapahtunut, mutta alkuja ja loppuja meille ei suoda.
Lopulta tuskin kukaan saa mitä tavoittelee, niin kuin unissa aina käy. New Yorkissa tulee syyskuun 11. päivä mahdollisimman epätyydyttävänä päätöksenä, ja se mystisen eurooppalaisen pikkukaupungin konserttikin lässähtää. Kummassakin kirjassa useita ihmisiä ajaa yksi ajatus, usein arvostuksen ja hyväksynnän tarve. Ja he ovat ripustaneet tavoitteensa keinoihin, jotka eivät tule toimimaan, kuten päähenkilö-Ryderiin jonkinlaisena koko kaupungin pelastajana, tai entiseen rakkauteen (samassa kirjassa):
”Hän ei tarttunut koskaan tilaisuuteen, jonka hänelle annoin. Ei edes lähtenyt tästä kaupungista. Vain puhetta, puhetta, niitä heikkoja ihmisiä.”
Kommentit
Lähetä kommentti