Raskaan kirpparoinnin jälkeen yritin mennä Tipulaisen kanssa hiljaiseen kirjastoon huokaisemaan. Siellä olikin miljoona himolukijan näköistä yläkoulutyttöä. Ei kuitenkaan keppihevostapahtumaa, vaan Soturikissa-kirjojen fanitapaaminen. Kaikilla oli mustasankaiset silmälasit, laminoitu kissapiirustus roikkumassa repussa, sateenkaarikangaskassi ja häntä. Isommat piirsivät pienemmilleen ja ottivat haltuun järjestötoiminnan perusteita ja Ison, taitavan tytön sosiaalista roolia.
Ihana Helsinki, ihana 2010-lukulainen yhteisöllisyys, ihana keskiluokan kulttuuripääoma!
Minun aikanani vastaava ilmiö olivat Harry Potterit ja anime. En lukenut niitä, koska silloin siedin vielä vähemmän bulkkifantasiaa ja fanituksen massakulttuuria, saati luokatonta fanifiktiota ja kirjojen sankareiden piirustelua kouluvihkoihin (ei sillä, ettenkö silti olisi lukenut Sweet Valley High'ta ja muuta roskaa, ja vielä epäironisesti).
Lukeminen on yksilölaji! Joskin lukupiirissä voi hiukan keskustella, tai mieluiten ehkä vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Esimerkiksi siitä, miten tulee suhtautua suuren kulttuuriteon tehneeseen tutkijaan, joka on hartiavoimin kääntänyt jokseenkin koko Anna Ahmatovan tuotannon ja jättänyt suomennokseen täysin mielipuolisia pilkkuja ja ainakin kaksi yhdyssanavirhettä.
Minulla on silti nyt aikuisena taipumusta uskoa, että jos ikäiseni ihmiset jonottavat puoli vuotta saadakseen kirjan kirjastosta, sen täytyy olla hyvä. Onko tämä faniyhteisön kaipuuta? Sitten varaan ja saan kirjan -- jonkin tinderöinnistä kertovan tyhjänpäiväisyyden, jonka dialogi on notkeaa kuin otsaan osuva kaapinovi -- ja harpon sen läpi kiukustuneena siihen, miten helppo ja höynäytettävä olenkaan.
Hirveän helppoa on myös uskoa, että taiteilijan näköinen ihminen on taiteilija. On helppoa päättää, millainen joku julkinen hahmo on, ja sitten uskollisesti tulkita kaikki tämän jonkun tekemiset sen yhden haloefektinsä (tai stigmansa) läpi. Ja on hiuksianostattavaa ja hurmaavaa kuulla, miten joku, jonka taiteelliseen arvostelukykyyn luottaa kuin kallioon, toteaa että "sehän on siis niin huonoa etten mä jaksa sitä".
(Miksi runomiehiä on kahdenlaisia: herkkiä ja laihoja ja harmittomia, ja sitten niitä kitaraa kanniskelevia vittumaisia alkoholisteja, jotka ilmeisesti kuitenkin ovat jollain mystisellä tavalla "liian kauniita tähän maailmaan", kuten muistokirjoituksissa hiukan helpottuneeseen sävyyn todetaan? Mutta runonaiset ovat kaikki silti aika samanlaisia: sisäistä voimaa uhkuvia, komeanenäisiä ja taikasilmäisiä, joille ei ryppyillä yhtään?)
Olen kuunnellut kauhean monta jaksoa Antti Holman Auta, Antti! -podcasteja, joissa Holma vastaa kuulijoiden lähettämiin kysymyksiin lavealla pohdinnalla. Minähän en yleensä välitä podcasteja kuunnella, koska, ää, eijjaksa. Haluan lukea saman sisällön. Mutta toisaalta jaksan yleensä kuunnella loputtomiin sukupuoleen ja yhteiskuntaan ja ihmissuhteisiin liittyvää polveilevaa mono- ja dialogia (paitsi jos pohdiskelija on väärässä oleva ämpäri, tietysti, silloin en jaksa).
Toivon, että muutkin kuin keski-ikäiset rouvashenkilöt kuuntelevat Auta, Anttia, koska siitä saisi niin paljon. Kaikkien seitsemäntoistavuotiaiden itsensäetsijöiden (joita on 100 % seitsemäntoistavuotiaista) pitäisi tutustua tähän epätoksisen maskuliinisuuden herttaiseen huipentumaan. Miksi heteromiehet ovat niin friikkejä? Miten selvitä surusta ja löytää luovuus?
Jotenkin esikuvia ja yhteisöjä oli vaikeampaa löytää minun aikanani. Tosin se ei välttämättä johtunut nolkytluvun teknologisesta keskeneräisyydestä (jonkin verran kyllä), vaan aika pitkälle myös omista semiautistisista sosiaalisista kyvyistä ja sosiaalisten tarpeiden vähäisyydestä. Ei sitä siinä iässä osannut kaivata mitään samanhenkisten porukoita, koska niillä mentiin mitä oli, asioihin keskityttiin ja loppuaika oltiin yksin.
Vaihtoehtoähky ja unentarpeen syrjäyttävä sosiaalinen elämä eivät olleet minun ongelmiani. Emilia Kent -fanifiktio oli täysin utopistinen ajatus.
Ihana Helsinki, ihana 2010-lukulainen yhteisöllisyys, ihana keskiluokan kulttuuripääoma!
Minun aikanani vastaava ilmiö olivat Harry Potterit ja anime. En lukenut niitä, koska silloin siedin vielä vähemmän bulkkifantasiaa ja fanituksen massakulttuuria, saati luokatonta fanifiktiota ja kirjojen sankareiden piirustelua kouluvihkoihin (ei sillä, ettenkö silti olisi lukenut Sweet Valley High'ta ja muuta roskaa, ja vielä epäironisesti).
Lukeminen on yksilölaji! Joskin lukupiirissä voi hiukan keskustella, tai mieluiten ehkä vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Esimerkiksi siitä, miten tulee suhtautua suuren kulttuuriteon tehneeseen tutkijaan, joka on hartiavoimin kääntänyt jokseenkin koko Anna Ahmatovan tuotannon ja jättänyt suomennokseen täysin mielipuolisia pilkkuja ja ainakin kaksi yhdyssanavirhettä.
Minulla on silti nyt aikuisena taipumusta uskoa, että jos ikäiseni ihmiset jonottavat puoli vuotta saadakseen kirjan kirjastosta, sen täytyy olla hyvä. Onko tämä faniyhteisön kaipuuta? Sitten varaan ja saan kirjan -- jonkin tinderöinnistä kertovan tyhjänpäiväisyyden, jonka dialogi on notkeaa kuin otsaan osuva kaapinovi -- ja harpon sen läpi kiukustuneena siihen, miten helppo ja höynäytettävä olenkaan.
Hirveän helppoa on myös uskoa, että taiteilijan näköinen ihminen on taiteilija. On helppoa päättää, millainen joku julkinen hahmo on, ja sitten uskollisesti tulkita kaikki tämän jonkun tekemiset sen yhden haloefektinsä (tai stigmansa) läpi. Ja on hiuksianostattavaa ja hurmaavaa kuulla, miten joku, jonka taiteelliseen arvostelukykyyn luottaa kuin kallioon, toteaa että "sehän on siis niin huonoa etten mä jaksa sitä".
(Miksi runomiehiä on kahdenlaisia: herkkiä ja laihoja ja harmittomia, ja sitten niitä kitaraa kanniskelevia vittumaisia alkoholisteja, jotka ilmeisesti kuitenkin ovat jollain mystisellä tavalla "liian kauniita tähän maailmaan", kuten muistokirjoituksissa hiukan helpottuneeseen sävyyn todetaan? Mutta runonaiset ovat kaikki silti aika samanlaisia: sisäistä voimaa uhkuvia, komeanenäisiä ja taikasilmäisiä, joille ei ryppyillä yhtään?)
Olen kuunnellut kauhean monta jaksoa Antti Holman Auta, Antti! -podcasteja, joissa Holma vastaa kuulijoiden lähettämiin kysymyksiin lavealla pohdinnalla. Minähän en yleensä välitä podcasteja kuunnella, koska, ää, eijjaksa. Haluan lukea saman sisällön. Mutta toisaalta jaksan yleensä kuunnella loputtomiin sukupuoleen ja yhteiskuntaan ja ihmissuhteisiin liittyvää polveilevaa mono- ja dialogia (paitsi jos pohdiskelija on väärässä oleva ämpäri, tietysti, silloin en jaksa).
Toivon, että muutkin kuin keski-ikäiset rouvashenkilöt kuuntelevat Auta, Anttia, koska siitä saisi niin paljon. Kaikkien seitsemäntoistavuotiaiden itsensäetsijöiden (joita on 100 % seitsemäntoistavuotiaista) pitäisi tutustua tähän epätoksisen maskuliinisuuden herttaiseen huipentumaan. Miksi heteromiehet ovat niin friikkejä? Miten selvitä surusta ja löytää luovuus?
Jotenkin esikuvia ja yhteisöjä oli vaikeampaa löytää minun aikanani. Tosin se ei välttämättä johtunut nolkytluvun teknologisesta keskeneräisyydestä (jonkin verran kyllä), vaan aika pitkälle myös omista semiautistisista sosiaalisista kyvyistä ja sosiaalisten tarpeiden vähäisyydestä. Ei sitä siinä iässä osannut kaivata mitään samanhenkisten porukoita, koska niillä mentiin mitä oli, asioihin keskityttiin ja loppuaika oltiin yksin.
Vaihtoehtoähky ja unentarpeen syrjäyttävä sosiaalinen elämä eivät olleet minun ongelmiani. Emilia Kent -fanifiktio oli täysin utopistinen ajatus.
Kommentit
Lähetä kommentti