Tykkään aivan erityisesti tällaisista esseemäisistä kirjoista kuin vuonna 2019 julkaistut Vigdis Hjorthin Perintötekijät (suom. Katriina Huttunen) ja Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto (suom. Ulla Lempinen). Niissä on jännä fragmentaarinen rakenne ja erimittaisia, monen sivun tai vain yhden pienen ajatuksen pituisia lukuja kuin muistiinpanoja. Kaiken henkilökohtaisuudenkin läpi paistaa syvä lukeneisuus.
Etenkin Ilmaston määrätietoisen satunnaisesti aaltoilevat mietteet ottavat vauhtia kauempaa ulapalta -- toisen maailmansodan kotirintamalta, "hysteerisestä voimasta", kalojen peilitesteistä, avaruusteleskoopin silmälaseista -- ja palaavat aina takaisin Siihen Yhteen Pääasiaan, jota kirjoittaja ei saa sanottua ennen sivua 73. Aalto iskee nopeasti ja vetäytyy taas. Tilalle tulee jokin toinen laine tai silmäniskumaisia viittauksia aiemmin sanottuun.
Perintötekijöissä on vähän sama juttu: tiesin jo kirjaa kirjastosta varatessani, mitä tuleman pitää, mutta Sitä Aihetta ei suinkaan lyöty heti tiskiin. En ole vieläkään varma, tiesikö koko Norja jo valmiiksi, mitä kymmeniä teoksia julkaisseen kirjailijan autofiktion taustalla oli ja oliko kirja vain vahvistus tai kommentti Siihen.
Joka tapauksessa minäkertojalla on teoksessa kaikki maailman aika aaltoilla kohti ja pois. Perhetraumaan vaieten suhtautunut suku kohtaa rangaistuksensa kostomaisessa kirjassa, joka on toisteisine rakenteineen kiistatta ansiokas kaunokirjallinen teos.
Raha ei tuo onnea, mutta on siitä hyötyä, kun Norjan valtio kustantaa sataprosenttisesti (ja ilmeisesti erittäin vähällä hakemisella) psykoanalyysin neljä kertaa viikossa niin kauan kuin tarvitaan. Jestas! Tämänkin takia norjalaisia kirjoja on hupaisaa lukea: naapurimaan käsittämättömän vaurauden ja hyvinvoinnin kuvauksena.
----
Olen havainnut, etten pysty ulkoaoppimaan lajien ominaisuuksia ja vieraskielisiä nimiluetteloita teekaupassa tai joogatunnilla tai megalautapeli-illoissa tai tietokoneostoksilla saati pakotettuna junia bongailemassa. Lapsena ahdistuin otettuani käteeni jonkin eläinrotukirjan. Pitääkö siis nämä kaikki laukit ja tähdet jotenkin oppia? Tuleeko joku tenttaamaan minulta sitä, millainen turkki on "sallittu" jonkinrotuiselle pupulle?
Vieläkään en yhtään välitä samanlaisena toistuvan rakenteen ympärille kirjoitetuista käsikirjamaisista teoksista, vaan haluan tietokirjanikin ahmittavina filosofisina esseinä, sellaisena kuin vaikka Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste, ja esseeni sellaisena outona runoutena kuin Maggie Nelsonin Sinelmiä (molemmat 2019). Intuitiivisia assosiaatioita ja mieleenpainuvia syy-seuraussuhteita minulle, kiitos.
Sen sijaa inhoan naurettavan itsekeskeisiä tietokirjoja, joiden kirjoittaja on epäkarismaattinen kitisijä vanhempiensa vintillä samastumassa väkisin johonkuhun etunimellä kutsumaansa menneisyyden naiseen. Ei minua fanifiktio kiinnosta (no poikkeuksena Erkka Mykkäsen toimittama Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista, joka on sentään oikeiden kirjailijoiden kirjoittama ja ihan hillitön)! (En siedä myöskään keittokirjan ja romaanin yhdistelmiä tai matkaoppaan ja romaanin yhdistelmiä.)
----
Vigdis Hjorthin fiktiivisen romaanin minäkertoja Bergljot ei juuri osoita itse-epäilyjä. Hänhän tietää olevansa oikeassa, juo valtavasti ja räyhää sähköposteissa sukulaisille, joiden mielestä tällaisissa vakavissa syytöksissä ja "sana sanaa vastaan" -tilanteissa on tärkeää pysyä puolueettomina ja hallita kulissi. Ikuisesti. Eikä katsoa vierestä, kun riehuva sisko kääntää kaiken nurinpäin ja kirjoittaa paljastavia taideteoksia.
Mutta Jonathan Safran Foerin kirjan kauneinta antia on minäkertojan keskustelu oman sielunsa kanssa. Voimakas itsetietoisuus keskustelussa lihansyönnin ilmastovaikutuksista etenee itseruoskinnaksi ja tunnustuksiksi -- maailman kuuluisimman eläinoikeuskirjan kirjoittaja ei ole vieläkään saanut ruvettua kunnolla vegaaniksi! Oma sielukaan ei ole uskoa korviaan! Sellaisia keskusteluja meidän kaikkien olisi syytä sielujemme kanssa käydä.
Kommentit
Lähetä kommentti