"En enää kuulu ihmiskuntaan": Nina Lykken "Kohonnut riski"

Nina Lykken tuoreessa romaanissa Kohonnut riski (Full spredning 2019, suom. Sanna Manninen 2021) päähenkilö Elin on lakannut välittämästä. 

"Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut perustavanlaatuinen tunne, että olen maailmalle jotain velkaa - - ja minä olen koko ajan miinuksella." "Ehkä on olemassa olentoja jotka tarkkailevat meitä, ajattelin usein kun uin erityisen syvällä. - - Ehkä ne lepattavat ympärillämme ja nauravat meille ja ovat itse äärimmäisen tasapainoisia." 

Elin on onnistunut sössimään avioliittonsa, koska lähetti vahingossa kaveripyynnön eksälle 30 vuoden takaa -- typerä Facebook ehdotuksineen! -- ja siitä se sitten lähti. "Hän tarvitsee minua, minä ajattelin silloin ensimmäistä mutten viimeistä kertaa. Kukaan muu kuin minä ei voi auttaa häntä. Nyt ajattelen, että kannattaa varoa auttamisenhalussa piilevää turhamaisuutta. - - Jos on vapaa turhamaisuudesta, on vapaa kaikesta."

Yleislääkärinä toimiva Elin inhoaa potilaitaan: "Tällaiset potilaat tulevat luokseni kuin ensisuojaan, paikkaan, jossa he voivat tankata. He eivät edes yritä kohentaa tilannettaan. Päinvastoin keskustelut minun kanssani tuntuvat auttavan heitä jatkamaan sama rataa. He tulevat tänne, purkavat lastin ja tankkaavat rohkeutta ja voimaa voidakseen jatkaa entiseen malliin."

Hän haaveilee kaikesta siitä, mitä sanoisi ihmisille: "Ja vie risteilyaluksesi ja pakokaasusi ja kalorisi mukanasi ja tunge ne sinne minne aurinko ei koskaan paista. Ja painu helvettiin. -Oletpa sinä ilkeä, Tore sanoo. Mutta en sanonut sitä ääneen, ajattelin vain. -Pian sanot ääneen kaikki ajatuksesi. Saatpa nähdä. Pian alkaa kuohua oikein kunnolla."

Elinillä oli jo hyvänkokoinen alkoholiongelma (hänen miehellään Akselilla on hiihto-ongelma), mutta hän pääsi eroon "kultakalamaljan kokoisista" viinilasillisistaan, kun ehdottoman kielletty sivusuhde Björnin kanssa alkoi tapahtua. "Kuin kaksi itsevalaisevaa keijukaista kävelimme vierekkäin harmaalla kadulla, jossa ihmiset kiiruhtivat kuka minnekin tietämättöminä keskellään tapahtuvasta ihmeestä." 

Nyt vuotta myöhemmin hän nukkuu tutkimuspöydällä omassa työhuoneessaan oslolaisella lääkäriasemalla täsmälleen samassa unohdusta kaipaavassa, piittaamattomassa passiivisuuden tilassa kuin Ottessa Moshfeghin vastuuton päähenkilö ja keskustelee päänsä sisällä Tore-nimisen suorasukaisen muoviluurangon kanssa. Eikä välitä enää yhtään, onko jollekulle jotain velkaa. "Kyllä sinä olet kamala, sanoo Tore. Kamala? Minäkö tässä olen kamala? Entä nuo?"

Potilaat saavat yhä useammin kuulla häneltä kunniansa. "Miksi helvetissä te haluatte lisää lapsia? Tehän olette liian vanhojakin." Minäkertoja suomii liian hyvin syöneitä ja pohjoismaalaisestakin näkökulmasta aivan poispilattuja norjalaisia, jotka luulevat, ettei vanheneminen koske heitä, että kaiken voi saada, että harmit poistuvat, kun hankkii vielä yhden kesämökin tai uudet marmorilaatat kylpyhuoneeseen tai iltatähden. "Mene ihmeessä kotiin McDonald'sin kautta ja tilaa kolminkertainen ekstra plus go large go bananas -ateria, teepä se nyt heti. Olet sen ansainnut. - - Entä Hippokrateen vala, sanoo Tore, kun olen sulkenut oven. Hänen äänensä on hilpeä. Nyt täällä alkaa rytistä. Nyt alkaa rytistä."

Hedelmämehulla ja jonkinlaisella esanssisella mansikkajuomalla kehoaan hengissä pitävä Elin lakkaa tykkänään vastaamasta Akselin, Björnin ja ainoan ystävänsä Gron puheluihin ja viesteihin. "[I]nhosin valitsemista niin voimallisesti, että minusta oli parempi vaihtoehto kuolla, tai olla yksin, kuten nyt itse asiassa olenkin, kuin tietää että Björn oli yksin ja odotti että minä tekisin valinnan." 

Minäkertojan äiti, joka on kasvanut lastenkodissa ja kohdellut myöhemmin omaa tytärtään kuin satunnaista työkaveria, elää sekavana vanhainkodissa ja kommunikoi sanalaskuin. "Äidin mielestä kaikki sananlaskut pitivät paikkansa, ja jos ei uskonut siihen, ei vain ollut elänyt tarpeeksi kauan." 

Koko kirja on täynnä niin itsevarmasti esitettyjä mielipiteitä, että ne on helppo niellä purematta. Esimerkiksi haluamisesta:

"Ihminen himoitsee vain sellaista mitä hänellä ei ole." Vuotta aikaisemmin "[l]epäsin siinä ja teeskentelin ettei Björn ollut paikalla, kaipasin ja ikävöin hänen fyysistä läsnäoloaan -- mutta hänhän olikin tässä! Tällaista minä touhusin, tämä oli yksi leikeistäni. - - Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa." 

Vaikeuksien kerjäämisestä: "[E]hkä meillä on luontainen tarve kitkaan, vastakohtiin, esteisiin. Tarve kaivata, ikävöidä, himoita. Tarve iskeä hampaat johonkin ja purra ne yhteen kaikin voimin. Levottomuus ja neuroosit eivät ole poikkeuksia ja sairauksia vaan perustila, sillä jos ihmisillä olisi luonnollinen, synnynnäinen kyky elää harmonisesti tässä ja nyt, esi-isämme olisi syöty ja hävitetty sukupuuttoon kauan ennen kuin he ehtivät ryömiä merestä maalle."

Iästä ja vanhenemisesta: "Vanhat ihmiset, että kehtaattekin." "[J]a taas mietin miten paljon vanhukset joutuivat aikoinaan sietämään minun puoleltani, aivan kuten äiti ja minä istumme nyt tässä ja seuraamme hyväntahtoisesti meille esitettävää nuoruustanssia."

Intuitiosta: "Meitä alituiseen ympäröivästä hälinästä alitajunta valikoi ja nostaa esiin asioita, jotka sisimmässämme tiedämme mutta joita emme ehkä jaksa tunnustaa. Näennäisten merkityksettömiä tiedonmuruja voi kerääntyä aivojen pieniin poimuihin ja kuoppiin ja jäädä sinne kytemään."

Loppu on vähän yllättävä. Mutta joku ikuisesti toiveita elättelevä ja ikuisesti anteeksiantava romantikko voisi ilahtua siitä.