Koska minun kannattaa nyt pitää itseni kiireisenä, ilmoittauduin työväenopiston barbinvaatekurssille. Oli kiinnostavaa nähdä, oliko historiallisen megasuosion saavuttanut Kansallismuseon barbinäyttely vaikuttanut kurssin osanottajamääriin -- minulle ja Herra Miehelle se ainakin toimi jonkinlaisena hurahduksen lähtölaukauksena. Eilen sitten hypähtelin käsityöluokkaan reppu täynnä ompelutarvikkeita ja perheen sievimpiä ja kulahtaneimpia vaatteita ja eväsomenia. Mukana oli tietysti myös yleensä toimistolla asuva alter ego -barbini, joka nauttii työyhteisössä suurta suosiota. Hän seisoi mustine saappaineen ja siilitukkineen ja silmälaseineen ja kirjoineen tarkkailemassa tilannetta hyväksyvästi hymyillen.
Ja onnistuin jopa olemaan hihkumatta vartin välein "käsi ylös kuka on fiiliksissä??!!" niin kuin silloin ainejärjestön Fazerin-vierailulla. Muut osanottajat olivat ilmiselvästi pitkän linjan barbi-ihmisiä, ja vaikka lastenlapsille ompeleminen mainittiin, nuo naiset olivat paikalla itseään varten. Nuket otettiin hellästi laatikoista, silkstone-ihoa tunnusteltiin arvostavasti, nykyaikaisia hiustenvärejä ja jakauksia ihailtiin. Kenin kasvonpiirteiden ja lihasten kehityksestä keskusteltiin (paikalla oli vain yksi, hyvin tuore Ken, eikä ketään ihan hirveästi kiinnostanut vieläkään). Jokainen oli nähnyt sen näyttelyn.
Illan kolmessa tunnissa kuulimme pienen alustuksen, jossa opettaja esitteli Barbara Millicent Robertsin historiaa ja strategisia mittoja. Uusimpia, erikokoisia barbeja ei kurssimateriaaleissa mainittu. Ei, tämä ei tosiaan ollut trendejä ja rahaa haistellen äkkiä kokoon kyhätty kurssi, ja se oikeastaan ilahdutti minua. Sitten kaavojen valitsemisen kimppuun. Koska minua ei tunneta hienomotoriikkakuningattarena, en todellakaan päätynyt hapsullisiin charleston-mekkoihin, hääpukuihin ja jakkuihin, kuten edistyneemmät kurssilaiset. Vaan ihan vain verkkareihin, pitkähihaisiin puseroihin ja paitamekkoihin. Sitä paitsi barbeilla on usein kylmä. Miksi kaupoista löytyvät valmisvaatteet ovat pinkki-violetteja minihameita?
Koska minua ei myöskään tunneta älykkäänä suunnittelijana, leikkasin ensi töikseni turkoosista velourista kaksi vasenta lahjetta. Aika nopeasti lakkasin piirtämästä ja neulaamasta kaavaa kankaaseen, ja otin vain isot vasurisakseni ja silppusin menemään. Se oli ihanaa. Me kaikki mutisimme itseksemme työn ääressä.
Äkkiä oli ilta. Kotona kaivelin lumppukeräyslaatikosta Tipulaisen puhki hiutuneet pingviinivaipat (jahas, vieno ammoniakintuoksu), Herra Miehen reikäisen ponipaidan, Kukkasen värikkäät housut ja oman marimekkoyöpaitani ja jatkoin leikkaamista. Nyt minulla on pinkka erittäin sinne päin leikeltyjä tilkkuja, joista (toivottavasti) valmistuu värikkäitä syysarkivaatteita. Toimistobarbi ja sen puoli tusinaa kaveria kotona saavat käyttää samanlaisia asuja kuin alun perin perheellenikin olin ostanut, ja rakkaista ihmisvaatteista luopuminen on helpompaa. Herra Miehen farkuntaskusta muotoutuu kassi pikku kirjoille.
Viikon päästä pääsen taas ompelemaan 12 tunniksi! En ehkä kestä!
Ja onnistuin jopa olemaan hihkumatta vartin välein "käsi ylös kuka on fiiliksissä??!!" niin kuin silloin ainejärjestön Fazerin-vierailulla. Muut osanottajat olivat ilmiselvästi pitkän linjan barbi-ihmisiä, ja vaikka lastenlapsille ompeleminen mainittiin, nuo naiset olivat paikalla itseään varten. Nuket otettiin hellästi laatikoista, silkstone-ihoa tunnusteltiin arvostavasti, nykyaikaisia hiustenvärejä ja jakauksia ihailtiin. Kenin kasvonpiirteiden ja lihasten kehityksestä keskusteltiin (paikalla oli vain yksi, hyvin tuore Ken, eikä ketään ihan hirveästi kiinnostanut vieläkään). Jokainen oli nähnyt sen näyttelyn.
Illan kolmessa tunnissa kuulimme pienen alustuksen, jossa opettaja esitteli Barbara Millicent Robertsin historiaa ja strategisia mittoja. Uusimpia, erikokoisia barbeja ei kurssimateriaaleissa mainittu. Ei, tämä ei tosiaan ollut trendejä ja rahaa haistellen äkkiä kokoon kyhätty kurssi, ja se oikeastaan ilahdutti minua. Sitten kaavojen valitsemisen kimppuun. Koska minua ei tunneta hienomotoriikkakuningattarena, en todellakaan päätynyt hapsullisiin charleston-mekkoihin, hääpukuihin ja jakkuihin, kuten edistyneemmät kurssilaiset. Vaan ihan vain verkkareihin, pitkähihaisiin puseroihin ja paitamekkoihin. Sitä paitsi barbeilla on usein kylmä. Miksi kaupoista löytyvät valmisvaatteet ovat pinkki-violetteja minihameita?
Koska minua ei myöskään tunneta älykkäänä suunnittelijana, leikkasin ensi töikseni turkoosista velourista kaksi vasenta lahjetta. Aika nopeasti lakkasin piirtämästä ja neulaamasta kaavaa kankaaseen, ja otin vain isot vasurisakseni ja silppusin menemään. Se oli ihanaa. Me kaikki mutisimme itseksemme työn ääressä.
Äkkiä oli ilta. Kotona kaivelin lumppukeräyslaatikosta Tipulaisen puhki hiutuneet pingviinivaipat (jahas, vieno ammoniakintuoksu), Herra Miehen reikäisen ponipaidan, Kukkasen värikkäät housut ja oman marimekkoyöpaitani ja jatkoin leikkaamista. Nyt minulla on pinkka erittäin sinne päin leikeltyjä tilkkuja, joista (toivottavasti) valmistuu värikkäitä syysarkivaatteita. Toimistobarbi ja sen puoli tusinaa kaveria kotona saavat käyttää samanlaisia asuja kuin alun perin perheellenikin olin ostanut, ja rakkaista ihmisvaatteista luopuminen on helpompaa. Herra Miehen farkuntaskusta muotoutuu kassi pikku kirjoille.
Viikon päästä pääsen taas ompelemaan 12 tunniksi! En ehkä kestä!
Kommentit
Lähetä kommentti