Päätin vanhemmoida oikein kunnolla, noin niin kuin velat pois ja jotain varastoonkin, ja menin Kukkasen kanssa lapsen ja aikuisen yhteiselle taidekurssille. Piirsimme, maalasimme ja askartelimme pahvitaloa. Söimme eväitä ja valokuvasimme pieniä muovieläimiä (pokemon pesee kädet, strutsi paheksuu tupakantumppia, strutsi yrittää hengailla varpusten kanssa, pokemon syö keksinmurua). Kukkanen ja
minä olimme kaukana kotoa ja muutenkin mukavuusalueidemme ulkopuolella, mutta ihan hyvin se meni.
En silti ollut ainoa äiti, joka löysi itsensä välillä kuumaliimaamasta yksin,
leukapielet aika kireinä, koska älä nyt sitä tollee siihen laita hei kato nyt vähän! Me yli puolitoistametriset vaihdoimme myös syvästi myötäeläviä katseita lasten päiden yli. Oispa kahavia.
Nimittäin tilanne oli vähän hankala. Kenen tavoitteiden ja standardien mukaan mennään, kun taiteellista työtä pitää tehdä vastahakoisen koululaisen kanssa intensiivisen viikonlopun aikana? Pelkkään pahvisen elementtitalon leikkaamiseen saa menemään ihan niin paljon aikaa ja energiaa kuin sitä on, voin kertoa. Taloissa ei näkynyt montaa suoraa kulmaa. Kun töitä esiteltiin muille, keneltäkään ei silti lipsahtanut ääneen, että olisinhan minä nyt herran tähden tehnyt yksin huolellisemmin, mutta tällä tiimillä nyt tällainen tekele syntyi, jos vaikka lastenhuoneesta keksittäisiin sille joku paikka.
Aikuinen hahmottaa työn siltä kantilta, että ensin jaetaan käytettävissä oleva aika ja haaveiltu lopputulos pieniin palasiin, ja sitten koetetaan toteuttaa kaikki palaset oikeassa järjestyksessä lipsumatta ladulta. Lapsi aloittaa mistä huvittaa ja etenee niin pitkälle kuin viitsii. Sekä käyttää loppuajan koko painollaan nojaamiseen, äitinsä kynsinauhojen nyppimiseen ja videopelin mainitsemiseen. Sinä aikana aikuinen kuumaliimaa ärsyttävän huonosti maalattua, yhä märkää uima-allasta katolle. Minä ilmoitin meidät tänne... minä maksoin tästä, jotta meillä olisi hauskaa yhdessä!
Jossain vaiheessa (munakennometsään sopivia pitsejä valitessani) aloin tietysti avautua lempeälle taiteilijaopettajalle: minulla on itse asiassa aika paljon kokemusta siitä, että kädenjäljelleni on naurettu tai visioilleni kohoteltu kulmia. Milloin on portfoliossa ollut liimatahroja (siinä oli myös ranskaksi käännetty runo, joka kertoi salmiakista), milloin jouluseimiasetelmassa ei olisi saanut olla sieniä (ne olivat hyvin antropomorfisia sieniä, moukat), milloin käsialasta ei saanut selvää tai ironia jäi välittymättä. Opin moneksi vuodeksi ajattelemaan, että taide ja minä emme oikein sovi yhteen. Jos en näköjään osaa ikinä tehdä sellaista mikä kelpaisi niille, joiden mielestä tärkeintä on se että aforismiseinätarrasta ei onneksi voi tulla liimatahroja.
Joskin: Veera Niemisen uutuuskirjassa Ei muisteta pahalla kerrotaan naisesta, "joka kutsui itseään taiteilijaksi ja runoilijaksi" ja omisti koko elämänsä ja toimeentulonsa räikeänä liehuvalle taiteilijuudelleen ja hirvittävän huonoille runoilleen. Hänenlaisiaanko ihmiset ajattelevat, tai sarjakuvan Trubadurixia, kun he arvostelevat toisten taiteellisia yritelmiä ja saavat vastaansa vankkumatonta itsevarmuutta ja ylhäistä ivaa? Tuli vain tällainen hiukan epämukava mielleyhtymä. Hmm. Toisaalta olisiko sitten parempi olla ihmisten mieltymyksiä analysoiva, ihan ok musiikkia itsekseen luova tekoäly, josta Yuval Noah Harari fantasioi niin ikään tänä vuonna julkaistussa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta? Hiukan hyytävästi tulee taas Uljas uusi maailma mieleen. Mutta takaisin työväenopistolle seuraavassa kappaleessa, kas näin:
Kannoin kerrostalomme (ja puutarhan sekä joen) sylissäni kaupungin halki ja tunsin yhteyttä amerikkalaislasten kanssa, jotka ainakin telkkarissa kuljettavat juuri samanlaisia projektejaan kouluun esiteltäviksi. Ne on siis ilmeisesti väkerretty kotona. Jos ei nyt mietitä maksutonta peruskoulua ja askarteluvälineiden ostamista, tykkään kovasti siitä ajatuksesta.
Nimittäin silloin kun minä olin kouluavustajana, tunsin voimatonta raivoa ja halveksuntaa katsoessani hukkaan menevän askartelumateriaalin määrää. Lapset tärväsivät surutta paksuja kartonkeja helvetin turhia kukkasia leikatessaan. Ei kekseliäisyyttä, ei pitkäjänteisyyttä, vaan askartelukaupan pahveja ja huopia, joihin minä piirsin aihiot -- ja loput roskiin. Jos kouluavustajan mielipidettä olisi kysytty, lapset olisivat saaneet tehdä koko lukukauden ajan yhtä tai kahta pitkäjänteistä jättiprojektia, osa kerrallaan, jostakin muuhun opetussuunnitelmaan sopivasta aiheesta. Yhtenä teemana olisi tietysti ollut jätteen vähentäminen. Askartelua varten ei todellakaan tarvitse kaiken pahvin ja kankaan tulla suoraan kaupasta!
Kun samaa projektia saa tehdä kauan ja ennen kaikkea tarpeeksi itsenäisesti, omaa työtään alkaa kunnioittaa ja lopputuloksen ottaa vakavasti. Sen sijaan, että tämä pala nyt roskiksesta löytyi, kai tätä johonkin voi käyttää niin on sitten ekoa kanssa.
Kun on tekemisen vapautta ja mahdollisuus suunnitella työnsä tavoitteen eikä olosuhteiden ehdoilla, lopputulos vastaa omia todellisia kykyjä.
Nimittäin tilanne oli vähän hankala. Kenen tavoitteiden ja standardien mukaan mennään, kun taiteellista työtä pitää tehdä vastahakoisen koululaisen kanssa intensiivisen viikonlopun aikana? Pelkkään pahvisen elementtitalon leikkaamiseen saa menemään ihan niin paljon aikaa ja energiaa kuin sitä on, voin kertoa. Taloissa ei näkynyt montaa suoraa kulmaa. Kun töitä esiteltiin muille, keneltäkään ei silti lipsahtanut ääneen, että olisinhan minä nyt herran tähden tehnyt yksin huolellisemmin, mutta tällä tiimillä nyt tällainen tekele syntyi, jos vaikka lastenhuoneesta keksittäisiin sille joku paikka.
Aikuinen hahmottaa työn siltä kantilta, että ensin jaetaan käytettävissä oleva aika ja haaveiltu lopputulos pieniin palasiin, ja sitten koetetaan toteuttaa kaikki palaset oikeassa järjestyksessä lipsumatta ladulta. Lapsi aloittaa mistä huvittaa ja etenee niin pitkälle kuin viitsii. Sekä käyttää loppuajan koko painollaan nojaamiseen, äitinsä kynsinauhojen nyppimiseen ja videopelin mainitsemiseen. Sinä aikana aikuinen kuumaliimaa ärsyttävän huonosti maalattua, yhä märkää uima-allasta katolle. Minä ilmoitin meidät tänne... minä maksoin tästä, jotta meillä olisi hauskaa yhdessä!
Jossain vaiheessa (munakennometsään sopivia pitsejä valitessani) aloin tietysti avautua lempeälle taiteilijaopettajalle: minulla on itse asiassa aika paljon kokemusta siitä, että kädenjäljelleni on naurettu tai visioilleni kohoteltu kulmia. Milloin on portfoliossa ollut liimatahroja (siinä oli myös ranskaksi käännetty runo, joka kertoi salmiakista), milloin jouluseimiasetelmassa ei olisi saanut olla sieniä (ne olivat hyvin antropomorfisia sieniä, moukat), milloin käsialasta ei saanut selvää tai ironia jäi välittymättä. Opin moneksi vuodeksi ajattelemaan, että taide ja minä emme oikein sovi yhteen. Jos en näköjään osaa ikinä tehdä sellaista mikä kelpaisi niille, joiden mielestä tärkeintä on se että aforismiseinätarrasta ei onneksi voi tulla liimatahroja.
Joskin: Veera Niemisen uutuuskirjassa Ei muisteta pahalla kerrotaan naisesta, "joka kutsui itseään taiteilijaksi ja runoilijaksi" ja omisti koko elämänsä ja toimeentulonsa räikeänä liehuvalle taiteilijuudelleen ja hirvittävän huonoille runoilleen. Hänenlaisiaanko ihmiset ajattelevat, tai sarjakuvan Trubadurixia, kun he arvostelevat toisten taiteellisia yritelmiä ja saavat vastaansa vankkumatonta itsevarmuutta ja ylhäistä ivaa? Tuli vain tällainen hiukan epämukava mielleyhtymä. Hmm. Toisaalta olisiko sitten parempi olla ihmisten mieltymyksiä analysoiva, ihan ok musiikkia itsekseen luova tekoäly, josta Yuval Noah Harari fantasioi niin ikään tänä vuonna julkaistussa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta? Hiukan hyytävästi tulee taas Uljas uusi maailma mieleen. Mutta takaisin työväenopistolle seuraavassa kappaleessa, kas näin:
Kannoin kerrostalomme (ja puutarhan sekä joen) sylissäni kaupungin halki ja tunsin yhteyttä amerikkalaislasten kanssa, jotka ainakin telkkarissa kuljettavat juuri samanlaisia projektejaan kouluun esiteltäviksi. Ne on siis ilmeisesti väkerretty kotona. Jos ei nyt mietitä maksutonta peruskoulua ja askarteluvälineiden ostamista, tykkään kovasti siitä ajatuksesta.
Nimittäin silloin kun minä olin kouluavustajana, tunsin voimatonta raivoa ja halveksuntaa katsoessani hukkaan menevän askartelumateriaalin määrää. Lapset tärväsivät surutta paksuja kartonkeja helvetin turhia kukkasia leikatessaan. Ei kekseliäisyyttä, ei pitkäjänteisyyttä, vaan askartelukaupan pahveja ja huopia, joihin minä piirsin aihiot -- ja loput roskiin. Jos kouluavustajan mielipidettä olisi kysytty, lapset olisivat saaneet tehdä koko lukukauden ajan yhtä tai kahta pitkäjänteistä jättiprojektia, osa kerrallaan, jostakin muuhun opetussuunnitelmaan sopivasta aiheesta. Yhtenä teemana olisi tietysti ollut jätteen vähentäminen. Askartelua varten ei todellakaan tarvitse kaiken pahvin ja kankaan tulla suoraan kaupasta!
Kun samaa projektia saa tehdä kauan ja ennen kaikkea tarpeeksi itsenäisesti, omaa työtään alkaa kunnioittaa ja lopputuloksen ottaa vakavasti. Sen sijaan, että tämä pala nyt roskiksesta löytyi, kai tätä johonkin voi käyttää niin on sitten ekoa kanssa.
Kun on tekemisen vapautta ja mahdollisuus suunnitella työnsä tavoitteen eikä olosuhteiden ehdoilla, lopputulos vastaa omia todellisia kykyjä.
Kommentit
Lähetä kommentti