Kaikkihan tietävät, että Anu Silfverberg on maailman ihmeellisin ihminen ja upein esseisti ja toimittaja, ja minä nöyrä, uuttera fanityttö. Jonotin kauan kirjastosta hänen uusinta kirjaansa Sinut on nähty tietämättä edes tarkkaan, mistä kirja kertoo, koska tiesin että sen täytyy olla jotain ihmeellistä. Se on.
Sinut on nähty kertoo katsomisesta, nähdyksi tulemisen tarpeesta, näkymättömyydestä ja raivosta. Hyvien Elokuvien Viralliseen Kaanoniin kuuluvista elokuvista, joissa vain (valkoisilla) miehillä on vaatteet ja vuorosanoja. Dingon keikoilla kirkuvista, 80-luvun Suomen ainutta meikattua miestä palvovista pikkutytöistä. Fantasiamaailmasta, jossa jokaiselta teeveekanavalta näytettäisiin feminististä väittelyä, koska se on fantasiamaailman ainoa ja tärkein urheilulaji. (Ai et tykkää feministisestä väittelystä? Voi voi, mutta tulepas pois, peität ruudun.)
Sinut on nähty kertoo siitä, että sata vuotta sitten naiset savustettiin ulos sekä jalkapallokentiltä että ohjaajantuoleista, missä he olivat ehtineet toimia täysivaltaisina, kunnes raha alkoi liikkua ja alat piti miehistää nopeasti. Sekä siitä, että se Adélen elämän kulttimainen piinallinen seksikohtaus ei ollut yhtään rohkeaa eikä varsinkaan voimaannuttavaa, vaan heteromiesten fantasiaa lesboista, ja näyttelijät kammosivat sen kuvaamista. Kirja kertoo Thelmasta, Louisesta, Elsasta ja Annasta, Girlsin Hannah Horvathista, joka kehtaa mennä sänkyyn hyvännäköisen miehen kanssa ja vielä pyytää oikeanlaisia hyväilyjä, vaikka on herranjumala lihava nainen, miten julkeaa, Alice Guy-Blachésta ja Aino-triptyykistä, jonka äärelle leikki-ikäiset pysähtyvät hämmästelemään, miksi tuolla on vaatteet ja tuolla ei.
Olin lukenut kaksi päivää pelkkää kuolemaa. Riku Korhosen Emme enää usko pahaan on aivan valtavan hyvä romaani, jossa tulee hiukan ruumiita todella ällöttävällä tavalla. Markku Pääskysen Vihan päivässä niitä tulee vaivihkaa enemmän. Onneksi Tiitu Takalon kauhean ihanassa Memento morissa ei ihan kuolla, mutta Françoise Saganin Tervetuloa, ikävässä kuollaan taas -- tietysti vasta eleganttina loppuna taidokkaan rakentelun jälkeen.
Ja sitten näin hyväksi tarttua entisen työkaverin osaltaan kirjoittamaan splatterpunk-antologiaan nimeltä Ja hän huutaa (toim. Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta). Siinä ruumiiden määrää ei oikein voinut edes laskea. Varsinkin siinä kunnossa olisi voinut olla vaikeaa muutenkaan erottaa, missä yksi loppuu ja toinen alkaa.
Kuolemaa, kuolemaa, painajaisia. Anu Silfverberg kirjoittaa viiltävän analyyttisesti taiteesta ja yhteiskunnasta ja samaan aikaan riipaisevan, aseistariisuvan tunteellisesti itsestään. Heterotyttönä elämisestä, jossa tavoittelee niitä asioita, jotka kääntyvät itseä vastaan, keinoilla, joita joku muu voi myöhemmin käyttää aseena. Ja siitä murhanhimoisesta, sokeasta vihasta, jota naiset aika monissa miehissä herättävät.
Ihana ja ihmeellinen Anu Silfverberg (kuinka haluaisinkaan hengailla hänen kanssaan!) puolustaa meitä sitä ajatusta vastaan, että vain rankistelu ja (naisten) tuhoaminen on oikeaa taidetta -- että taiteen vuoksi naisten kuuluu kärsiä ja miesten katsoa.
"Mutta minulla on nyt nämä uudet silmälasit ja liimasin ne vahingossa päähäni superliimalla, ja jos yritän irrottaa niitä, pääni repeää."
Kommentit
Lähetä kommentti