Zero fucks not given

Mainitsiko joku keski-iän? Areenasta löytyi uusi kausi Aikuisia, ja minä ahmaisin viisi jaksoa heti -- ihan valtavan hyvää kotimaista milleniaalikomediaa, jossa (spoilereita!!) rescue-siili istuu nukkekodissa katselemassa älypuhelimesta M/S Romanticia, nolo kalastusliivifaija on syntynyt 70-luvulla ja vahinkohaukkaus Big Macista pitää kompensoida uuden ympäristöliikkeen perustamisella. Maskeja myydään Kallion nurmikoilla, ja rauhalliset otot ohikulkijoiden puuhista kuvaavat kauniisti monimuotoista, outoa Helsinkiä.

Sarjan yksi teema on aikuisuuden treenaaminen ja z-sukupolven keski-ikäkauhu. Päähenkilö Oona juhlii isoa jäännösveroa, kunnes totuus valkenee, eikä oikein tiedä miten suhtautua liiketilanaapuri Pesson crocseihin ja siskonlapsiin, koska Pesso on niistä huolimatta selvästi erittäin cool. 26-vuotias Oona etsii cooliutta ja hyväksyntää epävarmempana kuin kukaan muu sarjassa, ja paras ystävä Arttu joutuu käymään treffeillä 19-vuotiaan Pinin kanssa, joka lopulta kokee olevansa eri sukupolvea. Arttu nimittäin piti puheessaan "nanotauon" (keskusteluntutkimus ei käsitettä tunne) ennen sanaa able-bodied. Se oli niin epäkunnioittavaa, että treffikumppanin kavereilta meni ruokahalu. "Voisitko poistua?"

Arttu-parka löytää myös mielettömän yhteiskäyttötyöhuoneen, jossa on todella hyvä fiilis ja yhteisiä harrastuksia siistien tyyppien kanssa, mutta siellä ei saa tehdä töitä: Arttuhan on selvästi työnarkomaani, ja tämä kaveri tässä ahdistuu näppäimistön äänistä. Ja taas: "Voisitko poistua?" 

Oonan Markku-isä on jo tottunut milleniaaleihin, vaikka ohikulkija ei: 

"Täytyy kyl sanoo et mä en tajuu kakskymppisii yhtään." 

"No ei siinä paljon muuta tajuumista ku se että jos jonkun asian voi tehdä helpolla tai vaikealla tavalla, niin nämä valitsee sen vaikean."

Kieltämättä just dopamiinipaasto on asia, joka ei minulle 26-vuotiaana kolmivuotiaan äitinä tullut edes mieleen. 

Olen ajatellut Akillesta ja kilpikonnaa. Akilles on nopea, mutta hän ei koskaan saavuta kilpikonnaa, etumatka vain lyhenee ja lyhenee. Ja kun oma nolo, voimaton lapsuus olisi vihdoinkin ohi ja voi alkaa olla cool ("mun uusi motto on zero fucks not given"), jostain tulee kokonainen ikäluokka uusia tyyppejä, jotka ovat coolimpia ja vielä nuorempiakin, ja hiukan itseä vanhemmat isot tytöt silti jotenkin onnistuvat säilyttämään cooliutensa vajoamatta ihmiskunnan juoksuhiekkaan, keski-ikään. Eikö silloin ole huijattu olo? Sitä on taistellut itselleen oman kuppilan, aikuisten paheksunnan ja jääkahvin, ja sitten yhtäkkiä lähistölle ilmestyy hymyttömiä woke-lukiolaisia ällistyttävissä permanenteissaan call-outtaamaan, tai onnellinen kolmikymppinen downshiftaaja, tai 13-vuotias asuntosäästävä tettiläinen, joka irtisanoutuu ekana päivänä "työnantajan laiminlyönnin vuoksi". 

Oona ei ole vielä oppinut, että koskaan ei saavuta cooliutta, jos sitä etsii. Katsoja sen jo näkee.  

On hauskaa katsella myös ohivilahtavia yksityiskohtia. Kuisman lukema kirja on White Fragility, ja paidoissa vilahtelee hallitusviisikon etunimiä Arial-fontilla (en ole varma, oliko se ironinen paita) ja Ruskeita tyttöjä. Treffeillä lotrataan käsidesillä. Sarjan vaatteista ja hiuksista vastaavat ovat saaneet elämänsä keikan.