Vaikuttaa siltä, että meidät on pakotettu keski-ikään. Minä siellä tietysti jo olinkin, koska olin hankkinut (meilläpäin erittäin arvokkaina pidettyjä) aikuispisteitä rupeamalla perheenäidiksi 23-vuotiaana. Mutta koronavirus teki siirtymästä peruuttamattoman. Sillä mitä muuta kuin universaalia keski-ikää on tämä tämmöinen elämä, jossa hymytön suoritusarki paheksuu juhlaa itsekkäänä, lapsellisena ja turhana ja jossa mikä tahansa sosiaalinen hauskuus on niin suuri rikos, että se päätyy uutisiin?
Olen muutenkin viettänyt viimeiset 70 vuotta keinutuolissa neulomassa monitehoja ja umpioimassa kävelysauvoja, käynyt töissä, pyörinyt kotona univelkaisena (liian myöhäinen lounaskahvi!) kieltäytymässä leikkimästä lasten kanssa tai nyrjähdellyt auraamattomalla jalkakäytävällä kohti saatana edes valaistua kuntokeskusta (siellä ei ole tapana keskustella). Minä kun olen aina ollut sillä lailla varhaiskypsä ja järkevä, että uskon kun sanotaan: suurin osa elämästä on arkea ja onni on sen arvostamista mitä omistaa. Koska tiesin jo teininä, että olisi jotenkin säädytöntä elää tätä y-sukupolven jatkettua nuoruutta ja vaatia julkeasti itselleen paljon vapautta, iloa ja kivoja asioita siks kun mä haluun. Umpioimista sen olla pitää, Kuoma-kenkiä, lantionpohjalihasten kuntoutusta ja kuorihousuja matkalla kirjastoon (yksin). Sitä paitsi ilmasto! Et nyt ainakaan matkustelemisesta haaveile! Kehtaatkin!
Kaikki tämä, koska olen hellinyt mielessäni mahdollisuutta joskus pitää hauskaa. Muistaakseni toissa vuosikymmenellä nimittäin olen ollut useita kertoja juhlissa, joissa oli mukavaa, kiinnostavia keskusteluja joita ei vielä osaa ulkoa, vieraita kivoja ihmisiä ja niin edelleen. 25. ikävuoden jälkeen juhlia oli harvemmin ja harvemmin, ja saman ihmisen (esim. minun) synttärit saattoivat olla vuoden ainoa sosiaalinen vapaa-ajan tapahtuma. Mitä, onko siitä jo vuosi? No me kaikkihan tunnetaan niin hyvin toisemme, että jatketaan vaan joka kerta siihen mihin jäätiin! Olenko kertonut siitä kun, tai siis olenhan minä.
Silloin kun vielä oli mahdollisuus, ei sitä oikein edes osannut ajatella tai sanoa. Että olisi kiva joskus jotain muutakin nähdä tässä maailmassa kuin samat pari kadunpätkää, lounastreffit kirjan ja "värikkään härkisjambalayan" kanssa, tähtihetkinä kuntokeskuksen pukkarin luksus-sadesuihku ja se, että etäterapian ääni ja kuva ovat hetken synkassa?
Avaisko sipsipussin ilokseen vai lähtiskö oikein Prismaan?
Kommentit
Lähetä kommentti