Olen katsellut lempinaapurini kanssa Netflixistä Keskustytöt (Las chicas del cable) -nimistä tv-sarjaa, joka kertoo 1920-luvun Madridiin sijoittuvaa tarinaa työstä, naisten asemasta ja ihmissuhteista. Siinä on tosi monella tavalla läsnä patriarkaatti, ja tosi monella tavalla myös tuodaan esiin, miten raskasta elämä on eri sosiaaliluokkien naisille ollut länsimaissakin. Olen ajatellut sitä paljon.
En yleensä etsi netistä triviatietoa katsomistani sarjoista, vaan otan katsomiskokemuksen aika lailla sellaisenaan. En silti yllättyisi kuullessani, että sarjaa on ollut käsikirjoittamassa monta naista. Olemme nimittäin nähneet sarjassa ensimmäisten jaksojen aikana työpaikkahäirintää, lähisuhdeväkivaltaa, uuvuttavia määriä työtä pienellä naispalkalla, isien ja aviomiesten ylivaltaa, epäoikeudenmukaisia irtisanomisia (koska työntekijän isä käski!), hillitöntä korruptiota, yläluokkaista ongelmien hyssyttelyä, kohtuutonta moraalinvartiointia, avioeron mahdottomuuden, suffragettikokouksen väkivaltaisen hajottamisen ja runsaasti miesten yleistä mulkkuilua. Ja mikä parasta, näillä aiheilla ei mitenkään mässäillä eikä niitä erotisoida, vaan ne vain todetaan neutraalisti naishahmojen näkökulmasta.
Naiset kärsivät tapahtumista ja yläpuolellaan olevien miesten kulloisistakin päähänpistoista, mutta yrittävät selvitä varovaisuudella, oveluudella tai nöyryydellä. He eivät lähtökohtaisesti oikein luota miehiin, vaan olettavat saavansa juuri sitä mitä saavatkin. He ovat lainsuojattomia vailla muuta rikosta kuin sukupuolensa. Sarjan yhtä lailla patriarkaatissa kasvaneet miehet taas ovat eläneet koko elämänsä tietäen, että voivat tehdä mitä ikinä haluavat -- kunhan se ei ole mitään edes etäisesti naismaista, tai paha perii. Ei siis empatiaa, vastuuta, hellyyttä tai kunnioitusta.
Esteettisesti sarja on ihana. Tosin toistaiseksi ei ole käsitelty vielä ollenkaan sitä, millä ajalla ja energialla puhelinkeskuksen naiset päivästä toiseen kihartavat ihanat hiuksensa, silittävät ihanat väljävyötäröiset mekkonsa ja meikkaavat ihanilla poskipunilla mustelmansa piiloon. Koska se että käy töissä ei vielä tarkoita, ettei pitäisi hoitaa kotiakin ja lapsia.
Kovat vaatimukset ovat olleet muutenkin mielessä, koska luin Minna Eväsojan kirjan Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Täytyy kyllä sanoa, etten ole ollenkaan niitä, jotka menettävät sydämensä Japanille. Olen ennenkin miettinyt: mikä sitä maata vaivaa? Kirja kertoi vuosien tarinan teekoulun suomalaisesta oppilaasta -- kirjoittajasta itsestään -- mutta minä muistan ainoastaan ne loputtomat, kohtuuttomat vaatimukset, joita se yhteiskunta ihmisten harteille sälyttää. Ei saa sanoa mielipidettään omasta ruoastaan, vaikka sensei kysyykin. Pitää tuulettaa futoninsa joka aamu viideltä, jotta naapuritkin näkevät että kunnollisia ollaan. Ei saa jäädä kotiin, jos on flunssassa. Pitää viedä tuliaislahja jokaiselle naapurinsukulaiselle heti lentokentältä tultua. Ei saa sitä ja pitää tätä. Samaan syssyyn tulevat mieleen kaikki ne kirjat ranskalaisesta lapsiperhe-elämästä, joita on viime aikoina mediassa hehkuteltu. Ei saa imettää, ettei monsieur suutu. Pitää läimäytellä, jos lapsi huutaa. Ei saa lihoa eikä ainakaan ikinä lopettaa meikkaamista. Ei saa sitä, pitää tätä.
Oikeastaan en voi sietää sellaisia ylimielisiä ja nirppanokkaisia kulttuureita, joista ensimmäisenä tulee mieleen vaatimukset ja halveksunta ja päteminen. Vaan osataanpa sitä meilläkin. Suomessa ei riitä, että on työt ikiajoiksi lopettava tiedostavasti kasvattava kotiäiti. Ei riitä, että on tehokkaanviileästi verkostoituva ja itseään brändäävä uranainen. Pitää olla molempia yhtä aikaa. Ja saada se näyttämään helpolta ja luonnolliselta ja pitää vielä suunsa kiinni, ettei vaikuta ylpeältä saavutuksistaan.
Kommentit
Lähetä kommentti