Ostin uuden kirjahyllyn viikko sitten, se on musta, keskikokoinen ja hiukan kulunut, se on rakkautta ensisilmäyksellä. Olen kärsimättömästi odottanut, milloin Tori.fin ihminen saa tuotua sen meille. Olen laskenut päiviä, sitten tunteja, ja sitten. Olen tyhjennellyt aikaisemmista viidestä erikokoisesta kirjahyllystä toisten päällä makaavia kirjoja, kaivanut vaatehuoneesta puolitoista metriä nuortenkirjoja, poistellut keittiöstä vähemmällä käytöllä olevia keittokirjoja ja rakentanut olohuoneeseen korkeita torneja kirjoista ja hyllyn myyjälle annettavista kolikoista (kymmenen euroa, kotiinkuljetuksella!). Ja nauttinut suuresti, tietysti.
Olen ajatellut Pirkko "Salainen sola" Arstilan teekirjassaan mainitsemaa tuttavaa, joka täytti sohvatyynynsäkin uudelleen kuivatuilla vanhoilla teelehdillä. Arstila kertoi, että jotkut teen ystävät "suorastaan rypevät" teessä. Minä suorastaan ryven kirjoissa. Viimeksi kolme vuotta sitten muutossa vähensimme roimasti kirjojen määrää, ja silloisissa kuvissa hyllyt näyttävät surullisen tyhjiltä. Nyt ne ovat iloisen ja toimeliaan näköisiä ja ponnekkaasti tekevät töitä juuri sopivasti kuormittuneina, kuin minä toimistolla pienessä stressissä ja hilpeässä kiireessä. Kirjahyllyilläkin tuntuu olevan suosikkiteekuppi kädessä, hiukan liian kopisevat työkorot ja valkosipulin tai maapallon muotoiset korvikset korvissa. Ja hyvä draivi.
Sain myös juuri kierrätysmateriaaleista (mm. vanhasta lempipaidastani) käsin sidotun uuden lukupäiväkirjan. Se on vielä painon alla kuivumassa. Rakastan sellaisia esineitä. Tavoitteeni on hankkia vain käytettyjä tavaroita -- kengät ja jotkut kirjat ja poikkeustapauksissa kuukupit sentään sallin itselleni uutena. Ympäristökysymyksiä ei tietysti tarvitse edes perustella, mutta kyse on kyllä myös tunnelmasta (ja ehkä ihan hiukan päähänpinttymästä ja/tai imagosta). Vaikken mitenkään aktiivisesti ajattele, että kukahan nyt tätäkin sohvaa on käyttänyt ja herranjestas mihin tarkoitukseen, niin kyllä käytetyt esineet solahtavat kotiin ihan eri tavalla kuin suoraan ikeanhajuisina ostetut valkoiset ja mustat suorakulmiot. Ja tänään tässä kodissa on tosi hyvä tunnelma. Tietysti menin myös kahteen kirjakauppaan, tosin ostin vain viisi tai kuusi kirjaa, tai seitsemän. Ostin myös postikortin, jossa lukee En kestä miten ihanaa ja sinitarrasin sen eteisen peiliin.
Tällä hetkellä minulla on kesken kirjat nimeltä Zoo City. Eläinten valtakunta (Lauren Beukes) ja Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan (James Essinger). Hiukan taisteluväsymystä on havaittavissa, koska olen lukenut, lukenut ja lukenut korikaupalla kirjoja alkuvuonna. Ei ihme, että välillä tekee mieli käyttää vapaa-aikaansa vain hiljaiseen ajatteluun ja kasvien siirtelyyn -- uusi kirjahylly kaipasi murattia verhokseen.
Tämän talven läpi selviäminen on vaatinut (hiukan lyhytnäköistä) ulkoilusta ja terveellisestä syömisestä tinkimistä ja kotiin linnoittautumista. Olen lähinnä syönyt, lukenut ja nukkunut aina kun en ole ollut töissä. Tänään menin Tipulaisen kanssa pihalle, ja siellä oli valoisaa. Titityyt raikuivat, hanki kannatteli meitä ainakin paikoin, mitään ei satanut päin näköä. Näyttäisi siltä, että kirjat ovat pitäneet minua hengissä taas yhteen kevääseen asti.
Olen ajatellut Pirkko "Salainen sola" Arstilan teekirjassaan mainitsemaa tuttavaa, joka täytti sohvatyynynsäkin uudelleen kuivatuilla vanhoilla teelehdillä. Arstila kertoi, että jotkut teen ystävät "suorastaan rypevät" teessä. Minä suorastaan ryven kirjoissa. Viimeksi kolme vuotta sitten muutossa vähensimme roimasti kirjojen määrää, ja silloisissa kuvissa hyllyt näyttävät surullisen tyhjiltä. Nyt ne ovat iloisen ja toimeliaan näköisiä ja ponnekkaasti tekevät töitä juuri sopivasti kuormittuneina, kuin minä toimistolla pienessä stressissä ja hilpeässä kiireessä. Kirjahyllyilläkin tuntuu olevan suosikkiteekuppi kädessä, hiukan liian kopisevat työkorot ja valkosipulin tai maapallon muotoiset korvikset korvissa. Ja hyvä draivi.
Sain myös juuri kierrätysmateriaaleista (mm. vanhasta lempipaidastani) käsin sidotun uuden lukupäiväkirjan. Se on vielä painon alla kuivumassa. Rakastan sellaisia esineitä. Tavoitteeni on hankkia vain käytettyjä tavaroita -- kengät ja jotkut kirjat ja poikkeustapauksissa kuukupit sentään sallin itselleni uutena. Ympäristökysymyksiä ei tietysti tarvitse edes perustella, mutta kyse on kyllä myös tunnelmasta (ja ehkä ihan hiukan päähänpinttymästä ja/tai imagosta). Vaikken mitenkään aktiivisesti ajattele, että kukahan nyt tätäkin sohvaa on käyttänyt ja herranjestas mihin tarkoitukseen, niin kyllä käytetyt esineet solahtavat kotiin ihan eri tavalla kuin suoraan ikeanhajuisina ostetut valkoiset ja mustat suorakulmiot. Ja tänään tässä kodissa on tosi hyvä tunnelma. Tietysti menin myös kahteen kirjakauppaan, tosin ostin vain viisi tai kuusi kirjaa, tai seitsemän. Ostin myös postikortin, jossa lukee En kestä miten ihanaa ja sinitarrasin sen eteisen peiliin.
Tällä hetkellä minulla on kesken kirjat nimeltä Zoo City. Eläinten valtakunta (Lauren Beukes) ja Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan (James Essinger). Hiukan taisteluväsymystä on havaittavissa, koska olen lukenut, lukenut ja lukenut korikaupalla kirjoja alkuvuonna. Ei ihme, että välillä tekee mieli käyttää vapaa-aikaansa vain hiljaiseen ajatteluun ja kasvien siirtelyyn -- uusi kirjahylly kaipasi murattia verhokseen.
Tämän talven läpi selviäminen on vaatinut (hiukan lyhytnäköistä) ulkoilusta ja terveellisestä syömisestä tinkimistä ja kotiin linnoittautumista. Olen lähinnä syönyt, lukenut ja nukkunut aina kun en ole ollut töissä. Tänään menin Tipulaisen kanssa pihalle, ja siellä oli valoisaa. Titityyt raikuivat, hanki kannatteli meitä ainakin paikoin, mitään ei satanut päin näköä. Näyttäisi siltä, että kirjat ovat pitäneet minua hengissä taas yhteen kevääseen asti.
Kommentit
Lähetä kommentti