En ole katsonut Handmaid's Talea. Mutta kirjan, Orjattaresi (Margaret Atwood 1985, suom. Matti Kannosto), luin silti, koska olen antanut kertoa itselleni sen olevan ajankohtaisempi kuin koskaan. Samaan aikaan katson balettimaailmasta kertovaa synkeää tv-sarjaa Flesh and Bone. Ei ole onnellista olla nainen, ei nuori nainen, eikä varsinkaan kaunis nuori nainen.
Orjattaressa on monta aikatasoa, jotka lähestyvät toisiaan. Tapahtumia ei oikeastaan ole paljon. Suurin osa kirjasta on tunteiden ja tuntemusten kuvailua, päähenkilön rikasta sisäistä maailmaa. Hitaasti käy ilmi, että ekokatastrofin jälkeen ihmisten hedelmällisyys on romahtanut, joten jonkinlaisen vallankaappauksen kokenut yhteiskunta ottaa naiset hallintaansa hallitsevien miesten haaremiksi. Palvelijoiksi, synnytysvälineiksi.
Ensin tapetaan valtaapitävät, sitten on pitkä hiljaisuus. Eräänä päivänä naisten pankkikortit lakkaavat toimimasta ja työnantajat antavat potkut kaikille naispuolisille työntekijöilleen. Jossakin vaiheessa naiset jaetaan kasteihin ja sijoitellaan laitoksiin, joista heitä säännöstellään ansioituneille miehille. Hyvin pian kaikki painavat päänsä ja vaikenevat oman etunsa nimissä. Lamaannus valtaa alaa ja tolkun ihmiset koettavat sopeutua, toimia pienesti ja sulkea silmänsä niin kuin holokaustilta tai ilmastonmuutokselta tai eläinten tehotuotannolta suljetaan silmät.
Lopputuloksena on kahden kerroksen naisia, jotka on usutettu rakenteellisesti toisiaan vastaan. Passiiviset miehet eivät varsinaisesti osallistu alistamiseen, ottavatpa vain hilpeän välinpitämättömästi ne hyödyt, jonka toisiaan kiusaavien naisten yhteiskunta heille suo.
Minä-muotoisen tarinan uskottavuus tulee hajanaisesta, säikähtäneestä ja alistuneesta kerrontatavasta. Päähenkilön elämään kuuluvat pienet ilot, kuten ikkunasta katseleminen ja toisaalta nöyryys ja melkein täydellinen osaansa tyytyminen. Mutta hänellä on vielä varovaisia muistoja muunlaisesta. Vuosien takaa ajalta, jolloin lukeminen ja itse valitut vaatteet olivat vielä naisille laillisia. Hänellä on myös tytär, jossakin. Sekä kaivattu puoliso.
Siksi petyinkin niin paljon, kun puolison, Luken, luonne alkoi selvitä kirjan edetessä. Sen sijaan että hän käyttäisi sukupuolensa suomaa valtaa ja nimettömän päähenkilön tukena raivostuisi systeemille, hän vähättelee ja hyssyttelee. Työpaikkahan se vain oli, hän sanoo naisten joukkoirtisanomisista. Minähän pidän sinusta huolta, hän sanoo, kun kaikkien naisten tilit jäädytetään. Ei viitsitä kutsua poliisia, hän sanoo kun päähenkilön äidin kotiin on murtauduttu ja äiti viety pois.
"Minä en osallistunut marsseihin. Luke sanoi että se olisi turhaa ja että minun olisi ajateltava heitäkin, perhettäni, häntä ja tyttöä. Minä ajattelinkin perhettäni. Aloin tehdä enemmän kotitöitä, leipoa enemmän. Yritin olla itkemättä aterioilla."
Orjattaren kerronta on valtavan kehollista. Fyysisiin kokemuksiin kiinnitetään paljon huomiota: synnyttäjälle suodun terveellisen ruoan maistamiseen, ikkunasta katselemiseen, erilaisiin ääniin ja savun tuoksuun, vaatteiden tuntuun iholla. Oman kehon sisällä asuminen kuvataan tarkasti ja vähän hämmästyneesti, kuin kokija ei uskoisi todeksi onneaan.
Aistikokemukset tukevat itsetuntonsa menettäneen naisen integriteettiä ja pitävät elossa sitkeää kokemusta siitä, että toisten armoilla elävänä ja oman nimensäkin menettäneenä hän on olemassa ja joku. "[T]oistan jatkuvasti sen perusrukousta: minä olen, minä olen. Niinhän minä olen, vielä." Hänen minuutensa rippeitä kannattelevat oma keho ja mieli, ainoat, jotka vielä orjattarella on.
Eikä hänellä itse asiassa ole niitäkään. Hänen kehonsa on olemassa ainoastaan lasten tuottamista varten hedelmättömän vaimon puolesta. Mieli taas saisi olla puhdas ja hiljaa. Komentajan perheessä ei ole vielä lapsia, sillä vaimo, tietenkin vaimo, ei voi saada lapsia. Lapsettomuus on aina naisen syytä. Mahdolliset muut vaihtoehdot ja niistä selviäminen hienotunteisesti on naisten yhteistä salatietoa -- niitä harvoja tilanteita, joissa vaimot ja orjattaret ja ehkä mieslääkärit ovat samalla puolella.
Eksplisiittisesti kuvatulla väkivallalla ei kirjassa helpotuksekseni kovin paljoa mässäillä eikä varsinaisia perinteisesti ymmärrettyjä raiskauksiakaan kuvata lainkaan. Ainakaan rakenteellinen hyväksikäyttö ei ole ihan yhtä ahdistavaa. Mukavaa lukea dystooppinen kirja, jossa naisia ei ihan koko ajan fyysisesti rääkätä. Tästäkin pitää olla kiitollinen. Sarjan taidan jättää vastakin katsomatta, koska sen ahdistavuutta ei voi säädellä samaan tapaan kuin kirjaa lukiessa.
Naisen keho on yhteistä omaisuutta myös Flesh and Bonessa, jota tosin olen katsonut vasta kolme jaksoa kahdeksasta. Aloitin sen katselun ennen kaikkea baletin takia, eivätkä ilmeisen aidot tanssikohtaukset tuota pettymystä. Mutta nopeasti selviää, että unelmaansa toteuttavat ammattilaiset eivät nauti elämästään lainkaan. On yleisesti tunnettu tosiasia, että baletti on kipua, luonnonvastaisuutta, uhrauksia ja nälkää, mutta tässä sarjassa se on myös häikäilemätöntä kaupankäyntiä, valheita ja paritusta lähentelevää hyväksikäyttöä.
Balettitanssijoiden, pääosin naisten, elämä näyttäisi olevan jokseenkin samanlaista kuin mallien: raakaa työtä ja kärsimystä, joka vain näyttää keveydeltä, glamourilta ja kauneudelta. Heidän huippunsa hiottu taiteensa tekee heistä sieviä koristeita jossakin paljon merkittävämmässä. Johon yleensä liittyy raha ja valta.
Siellä missä miehet juhlivat, voi aina nähdä ammatikseen hymyileviä naisia täydessä työssä. Niin Orjattaressa, niin Flesh and Bonessa. Niin kaikkialla muuallakin.
Joka tapauksessa mitä arvokkaammaksi nainen itsensä kovalla työllä ja julmalla kilpailulla saa, sitä arvottomampi hän on ihmisenä. Ja sitä halutumpi pelinappula hän on miesten keskinäisessä kilpailussa. Sitä ei kestä ilman huumeita.
Myös Flesh and Bonessa kehollisuus näkyy. Kipu ja monenlainen hyväksikäyttö ja kaiken pohjaton surullisuus ovat vain vaivoin piilossa pinnan alla. Naiset pyrkivät sokeasti täydellisyyteen omilla kehoillaan, vaikka täydellisen palkka on tulla yhä himoitummaksi ja käytetymmäksi, yhä arvokkaammaksi esineeksi miesten mustassa pörssissä.
Orjattaressa on monta aikatasoa, jotka lähestyvät toisiaan. Tapahtumia ei oikeastaan ole paljon. Suurin osa kirjasta on tunteiden ja tuntemusten kuvailua, päähenkilön rikasta sisäistä maailmaa. Hitaasti käy ilmi, että ekokatastrofin jälkeen ihmisten hedelmällisyys on romahtanut, joten jonkinlaisen vallankaappauksen kokenut yhteiskunta ottaa naiset hallintaansa hallitsevien miesten haaremiksi. Palvelijoiksi, synnytysvälineiksi.
Ensin tapetaan valtaapitävät, sitten on pitkä hiljaisuus. Eräänä päivänä naisten pankkikortit lakkaavat toimimasta ja työnantajat antavat potkut kaikille naispuolisille työntekijöilleen. Jossakin vaiheessa naiset jaetaan kasteihin ja sijoitellaan laitoksiin, joista heitä säännöstellään ansioituneille miehille. Hyvin pian kaikki painavat päänsä ja vaikenevat oman etunsa nimissä. Lamaannus valtaa alaa ja tolkun ihmiset koettavat sopeutua, toimia pienesti ja sulkea silmänsä niin kuin holokaustilta tai ilmastonmuutokselta tai eläinten tehotuotannolta suljetaan silmät.
Lopputuloksena on kahden kerroksen naisia, jotka on usutettu rakenteellisesti toisiaan vastaan. Passiiviset miehet eivät varsinaisesti osallistu alistamiseen, ottavatpa vain hilpeän välinpitämättömästi ne hyödyt, jonka toisiaan kiusaavien naisten yhteiskunta heille suo.
Minä-muotoisen tarinan uskottavuus tulee hajanaisesta, säikähtäneestä ja alistuneesta kerrontatavasta. Päähenkilön elämään kuuluvat pienet ilot, kuten ikkunasta katseleminen ja toisaalta nöyryys ja melkein täydellinen osaansa tyytyminen. Mutta hänellä on vielä varovaisia muistoja muunlaisesta. Vuosien takaa ajalta, jolloin lukeminen ja itse valitut vaatteet olivat vielä naisille laillisia. Hänellä on myös tytär, jossakin. Sekä kaivattu puoliso.
Siksi petyinkin niin paljon, kun puolison, Luken, luonne alkoi selvitä kirjan edetessä. Sen sijaan että hän käyttäisi sukupuolensa suomaa valtaa ja nimettömän päähenkilön tukena raivostuisi systeemille, hän vähättelee ja hyssyttelee. Työpaikkahan se vain oli, hän sanoo naisten joukkoirtisanomisista. Minähän pidän sinusta huolta, hän sanoo, kun kaikkien naisten tilit jäädytetään. Ei viitsitä kutsua poliisia, hän sanoo kun päähenkilön äidin kotiin on murtauduttu ja äiti viety pois.
"Minä en osallistunut marsseihin. Luke sanoi että se olisi turhaa ja että minun olisi ajateltava heitäkin, perhettäni, häntä ja tyttöä. Minä ajattelinkin perhettäni. Aloin tehdä enemmän kotitöitä, leipoa enemmän. Yritin olla itkemättä aterioilla."
Orjattaren kerronta on valtavan kehollista. Fyysisiin kokemuksiin kiinnitetään paljon huomiota: synnyttäjälle suodun terveellisen ruoan maistamiseen, ikkunasta katselemiseen, erilaisiin ääniin ja savun tuoksuun, vaatteiden tuntuun iholla. Oman kehon sisällä asuminen kuvataan tarkasti ja vähän hämmästyneesti, kuin kokija ei uskoisi todeksi onneaan.
Aistikokemukset tukevat itsetuntonsa menettäneen naisen integriteettiä ja pitävät elossa sitkeää kokemusta siitä, että toisten armoilla elävänä ja oman nimensäkin menettäneenä hän on olemassa ja joku. "[T]oistan jatkuvasti sen perusrukousta: minä olen, minä olen. Niinhän minä olen, vielä." Hänen minuutensa rippeitä kannattelevat oma keho ja mieli, ainoat, jotka vielä orjattarella on.
Eikä hänellä itse asiassa ole niitäkään. Hänen kehonsa on olemassa ainoastaan lasten tuottamista varten hedelmättömän vaimon puolesta. Mieli taas saisi olla puhdas ja hiljaa. Komentajan perheessä ei ole vielä lapsia, sillä vaimo, tietenkin vaimo, ei voi saada lapsia. Lapsettomuus on aina naisen syytä. Mahdolliset muut vaihtoehdot ja niistä selviäminen hienotunteisesti on naisten yhteistä salatietoa -- niitä harvoja tilanteita, joissa vaimot ja orjattaret ja ehkä mieslääkärit ovat samalla puolella.
Eksplisiittisesti kuvatulla väkivallalla ei kirjassa helpotuksekseni kovin paljoa mässäillä eikä varsinaisia perinteisesti ymmärrettyjä raiskauksiakaan kuvata lainkaan. Ainakaan rakenteellinen hyväksikäyttö ei ole ihan yhtä ahdistavaa. Mukavaa lukea dystooppinen kirja, jossa naisia ei ihan koko ajan fyysisesti rääkätä. Tästäkin pitää olla kiitollinen. Sarjan taidan jättää vastakin katsomatta, koska sen ahdistavuutta ei voi säädellä samaan tapaan kuin kirjaa lukiessa.
Naisen keho on yhteistä omaisuutta myös Flesh and Bonessa, jota tosin olen katsonut vasta kolme jaksoa kahdeksasta. Aloitin sen katselun ennen kaikkea baletin takia, eivätkä ilmeisen aidot tanssikohtaukset tuota pettymystä. Mutta nopeasti selviää, että unelmaansa toteuttavat ammattilaiset eivät nauti elämästään lainkaan. On yleisesti tunnettu tosiasia, että baletti on kipua, luonnonvastaisuutta, uhrauksia ja nälkää, mutta tässä sarjassa se on myös häikäilemätöntä kaupankäyntiä, valheita ja paritusta lähentelevää hyväksikäyttöä.
Balettitanssijoiden, pääosin naisten, elämä näyttäisi olevan jokseenkin samanlaista kuin mallien: raakaa työtä ja kärsimystä, joka vain näyttää keveydeltä, glamourilta ja kauneudelta. Heidän huippunsa hiottu taiteensa tekee heistä sieviä koristeita jossakin paljon merkittävämmässä. Johon yleensä liittyy raha ja valta.
Siellä missä miehet juhlivat, voi aina nähdä ammatikseen hymyileviä naisia täydessä työssä. Niin Orjattaressa, niin Flesh and Bonessa. Niin kaikkialla muuallakin.
Joka tapauksessa mitä arvokkaammaksi nainen itsensä kovalla työllä ja julmalla kilpailulla saa, sitä arvottomampi hän on ihmisenä. Ja sitä halutumpi pelinappula hän on miesten keskinäisessä kilpailussa. Sitä ei kestä ilman huumeita.
Myös Flesh and Bonessa kehollisuus näkyy. Kipu ja monenlainen hyväksikäyttö ja kaiken pohjaton surullisuus ovat vain vaivoin piilossa pinnan alla. Naiset pyrkivät sokeasti täydellisyyteen omilla kehoillaan, vaikka täydellisen palkka on tulla yhä himoitummaksi ja käytetymmäksi, yhä arvokkaammaksi esineeksi miesten mustassa pörssissä.
Kommentit
Lähetä kommentti