Katsoin Flesh and Bone -sarjan loppuun. Siinä on suorastaan runsaudenpula teemoista, mutta ilahduin oudosti siitä, että kahdeksanosainen minisarja ei syvenny liikaa mihinkään. (En nyt kerro enempää niitä teemoja, koska se veisi lyhyeltä tarinalta yllätyksellisyyden.) Raskaat asiat kuvataan tavalla, joka armollisesti jättää suuren osan sisällöstään katsojan mielikuvituksen varaan. Sarjoilla on nykyään taipumusta synkistellä liikaa ja mennä aina vain syvemmälle ja syvemmälle, rankempiin ja rankempiin aiheisiin, kun yleisö tottuu ja tarvitsee enemmän.
Yksi olennainen teema silti on surujen kestäminen yksin. Vain harvassa tilanteessa hahmot tukeutuvat toisiinsa. Balettiyhteisö on ympärillä, mutta kun sitä eniten tarvitsisi, se näyttää pimeän puolensa. Yhtäkkiä kaikkien silmistä loistaa kateus ja epäluotettavuus. Vaikeuksien osuessa kohdalle hahmot päätyvät kaupankäyntiin ja kauhun tasapainoon, eivät toistensa auttamiseen. Peilin edessä muita ei näy.
Toista on Raisa Jäntin runokokoelmassa Grand plié, joka niin ikään kertoo baletista ja nuoruuden yhteisön muistelemisesta. Kipu on jokaisella oma, mutta paljon tukea saa silti hikisiltä tovereilta, jotka ymmärtävät villasukkien, jogurttirusinoiden ja lonkan autuaallisen naksahduksen päälle: näemme niskan asennosta missä kohdassa ruumista tuska toisissamme istuu. Ostin kokoelman täyteen hintaan netistä ja tunsin ylläpitäväni sivistysyhteiskuntaa. Ihan itse! En ole tainnut ikinä ostaa runokirjaa muualta kuin oikein varovasti kirjaston poistomyynnistä. Pelkään vaikeita nykyrunoja ainakin yhtä paljon kuin muutkin.
Ajattelin, että nämä runot antavat eniten sellaiselle, jolla on vielä baletti nivelissään. Huomasin silti, että yhteisöstä on apua, vaikka useimmille aihe on vieras: osallistuin nykyrunouden lukemistyöpajaan ja vein Grand plién mukanani. Jokainen muu vakuutti saavansa tekstistä irti yhtä paljon. Jaoimme yhdessä runoeväämme, maistelimme sanoja, järjestimme niitä uusiksi ja löysimme yhä uusia yhteyksiä. Miksi olen luullut, että runojen kanssa on selvittävä yksin?
Runoja on pakko lukea hitaasti, ja se on yhtä vaikeaa kuin liukkaalla tiellä kävely. Mistään ei ole apua, ellei kulje hitaammin, hitaammin. Ja minä kun olen tottunut lukemaan tietokirjoja hyppien ja hotkien ja heti unohtaen.
Siksi ilmoittauduin sinne työpajakurssillekin: päästäkseni epämukavuusalueelle. Olen itse asiassa koko syksyn viettänyt kursseilla juuri sopivalla epämukavuusalueella, milloin itkuvirsien, milloin polkupyörän huoltotoimenpiteiden parissa. Olen sivistänyt ja koulinut itseäni. Olen varustanut itseäni selviämään, etsinyt valoisia kohtia, tuijottanut tähtiä ja planeettoja, vahvistanut lihaksia ja mieltä. Marraskuu on pian ohi, mutta tämä on vasta alkua. Kaikkea saa tehdä, kaikkea pitää tehdä, kuten sanoi se yksi entinen Uutisvuodon tyyppä.
Kirjassa Raamatullinen vuosi. Yhden miehen nöyrä yritys noudattaa Raamattua mahdollisimman kirjaimellisesti A. J. Jacobs kasvattaa parran, kuljettaa mukana omaa, varmasti saastumatonta tuolia ja tuijottaa vaatteidensa kuituja mikroskoopilla. Hän saa vuotensa aikana oppia, että uskonnot toimivat yhteisöissä. Hän löytääkin monia erilaisia uskonnollisia yhteisöjä -- juutalaisia ja kristillisiä -- ja turvautuu mentoreihin. Mutta usein hän on kuin Twilight Sparkle -poni, joka saa prinsessaponi Celestialta tehtävän selvittää ystävyyden ja yhteisöllisen harmonian salaisuuden -- ja aikoo tehdä sen yksin. Seuraan tunkevat uudet ystävät ovat hänelle lähinnä häiriöksi, kunnes hän kasvaa ponina, poistuu iänikuisesta kirjastostaan ja alkaa osallistua yhteisön toimintaan.
Sillä onko hyötyä osata kirjastokorttinsa numero ulkoa, jos yhtä aikaa koettavat nälkä ja puhe saavat pakenemaan käytävään ilman avaimia? Miten osaa ihminen etsiä joululahjaksi "kohtalonpisteitä, mielellään sinisiä"? Onko hyötyä keksiä helvetin hauskoja kolmisanoja aivokuoresta ja kuorimaveitsestä, jos kukaan ei ole kuulemassa ja näkemässä?
My Little Pony -kausien edetessä Twilight Sparkle ymmärtää että friendship is magic. Harmonian elementit ovatkin toisia poneja!
Yksi olennainen teema silti on surujen kestäminen yksin. Vain harvassa tilanteessa hahmot tukeutuvat toisiinsa. Balettiyhteisö on ympärillä, mutta kun sitä eniten tarvitsisi, se näyttää pimeän puolensa. Yhtäkkiä kaikkien silmistä loistaa kateus ja epäluotettavuus. Vaikeuksien osuessa kohdalle hahmot päätyvät kaupankäyntiin ja kauhun tasapainoon, eivät toistensa auttamiseen. Peilin edessä muita ei näy.
Toista on Raisa Jäntin runokokoelmassa Grand plié, joka niin ikään kertoo baletista ja nuoruuden yhteisön muistelemisesta. Kipu on jokaisella oma, mutta paljon tukea saa silti hikisiltä tovereilta, jotka ymmärtävät villasukkien, jogurttirusinoiden ja lonkan autuaallisen naksahduksen päälle: näemme niskan asennosta missä kohdassa ruumista tuska toisissamme istuu. Ostin kokoelman täyteen hintaan netistä ja tunsin ylläpitäväni sivistysyhteiskuntaa. Ihan itse! En ole tainnut ikinä ostaa runokirjaa muualta kuin oikein varovasti kirjaston poistomyynnistä. Pelkään vaikeita nykyrunoja ainakin yhtä paljon kuin muutkin.
Ajattelin, että nämä runot antavat eniten sellaiselle, jolla on vielä baletti nivelissään. Huomasin silti, että yhteisöstä on apua, vaikka useimmille aihe on vieras: osallistuin nykyrunouden lukemistyöpajaan ja vein Grand plién mukanani. Jokainen muu vakuutti saavansa tekstistä irti yhtä paljon. Jaoimme yhdessä runoeväämme, maistelimme sanoja, järjestimme niitä uusiksi ja löysimme yhä uusia yhteyksiä. Miksi olen luullut, että runojen kanssa on selvittävä yksin?
Runoja on pakko lukea hitaasti, ja se on yhtä vaikeaa kuin liukkaalla tiellä kävely. Mistään ei ole apua, ellei kulje hitaammin, hitaammin. Ja minä kun olen tottunut lukemaan tietokirjoja hyppien ja hotkien ja heti unohtaen.
Siksi ilmoittauduin sinne työpajakurssillekin: päästäkseni epämukavuusalueelle. Olen itse asiassa koko syksyn viettänyt kursseilla juuri sopivalla epämukavuusalueella, milloin itkuvirsien, milloin polkupyörän huoltotoimenpiteiden parissa. Olen sivistänyt ja koulinut itseäni. Olen varustanut itseäni selviämään, etsinyt valoisia kohtia, tuijottanut tähtiä ja planeettoja, vahvistanut lihaksia ja mieltä. Marraskuu on pian ohi, mutta tämä on vasta alkua. Kaikkea saa tehdä, kaikkea pitää tehdä, kuten sanoi se yksi entinen Uutisvuodon tyyppä.
Kirjassa Raamatullinen vuosi. Yhden miehen nöyrä yritys noudattaa Raamattua mahdollisimman kirjaimellisesti A. J. Jacobs kasvattaa parran, kuljettaa mukana omaa, varmasti saastumatonta tuolia ja tuijottaa vaatteidensa kuituja mikroskoopilla. Hän saa vuotensa aikana oppia, että uskonnot toimivat yhteisöissä. Hän löytääkin monia erilaisia uskonnollisia yhteisöjä -- juutalaisia ja kristillisiä -- ja turvautuu mentoreihin. Mutta usein hän on kuin Twilight Sparkle -poni, joka saa prinsessaponi Celestialta tehtävän selvittää ystävyyden ja yhteisöllisen harmonian salaisuuden -- ja aikoo tehdä sen yksin. Seuraan tunkevat uudet ystävät ovat hänelle lähinnä häiriöksi, kunnes hän kasvaa ponina, poistuu iänikuisesta kirjastostaan ja alkaa osallistua yhteisön toimintaan.
Sillä onko hyötyä osata kirjastokorttinsa numero ulkoa, jos yhtä aikaa koettavat nälkä ja puhe saavat pakenemaan käytävään ilman avaimia? Miten osaa ihminen etsiä joululahjaksi "kohtalonpisteitä, mielellään sinisiä"? Onko hyötyä keksiä helvetin hauskoja kolmisanoja aivokuoresta ja kuorimaveitsestä, jos kukaan ei ole kuulemassa ja näkemässä?
My Little Pony -kausien edetessä Twilight Sparkle ymmärtää että friendship is magic. Harmonian elementit ovatkin toisia poneja!
Kommentit
Lähetä kommentti