Ateneumissa katselin Hugo Simbergin maalausta Iltaa kohti (1913), sitä, jossa mustapukuinen vanhus ja valkoisiin puettu pikkulapsi taluttavat toisiaan auringonlaskuun. Maalaus tuli etsimättä mieleen, kun kuuntelutin lapsilla lapsuuteni Haitaribussia -- Juice Leskisen lastenlevyä vuodelta 1993 -- ja kappaletta Pikkuneiti ja vaari. Haikeanhitaassa laulussa vaari ja lapsi ymmärtävät jotain sellaista, jota vanhemmat (ks. myös: hukassa olevat, curling), eivät voi ymmärtää ennen kuin ovat itse vaareja.
Yhteiskuntakelpoisuutta ja kasvatusta edustavat isä ja äiti ovat poissa. Missä lie paskantärkeissä kiireissään: "äiti juoksee osallistumassa / aika vaatii osallistumaan". Sen sijaan iltaoluellaan rennosti lapsen seurassa istuva vaari "pikkuneidin mieltää ihmiseksi / se on jotain mitä vanhemmat ei keksi".
Tässä kauniissakin kappaleessa on jotain ivallista niitä kohtaan, joihin ei ole tarkoitus samastua. Wikipedia vahvistaa tunteen siitä, että Juice "suhtautuu yhteiskuntaan ja sen vallanpitäjiin johdonmukaisen kielteisesti", ja pienempiä ja isompia tölväisyjä lastenlevylläkin on jaossa ihmisryhmiä ja instituutioita kohtaan, kun tämän ajan korvilla kuuntelee.
Eipä niitä lapsena huomannut, mutta vähän hankala tunne levystä jää, niin kun nyt ysärin kansanhuumorista aina. "Vaarin kanssa maailma on helppo juttu", mutta entä jos ei ole vaarin kanssa?
Tietenkin Haitaribussin sanoitukset ovat edelleen timanttia. Joka vuosikymmenellä niistä löytää jonkin uuden vitsin. Mutta onhan se vähän surullista.
--------
Jotain samanlaista konfliktia normaaliuden ja yhteiskunnan kanssa on myös Sayaka Muratan erinomaisessa, lyhyessä romaanissa Lähikaupan nainen (suom. 2016, suom. Raisa Porrasmaa). Minäkertoja, 36-vuotias Keiko Furukura on täydellisen onnellinen tuntityössä japanilaisen lähikaupan myyjänä, mutta yhteiskunta hänen ympärillään kertoo, ettei pitäisi olla.
Sukulaiset ja työkaveritkin luovat salavihkaisia katseita ja toivovat, että hän voisi "olla normaali" ja hankkia perheen ja paremman työn. Ja ennen kaikkea olla normaali: puhua spontaanimmin ja etsiä elämäänsä muutosta. Furukura otaksuu ongelmaksi ennen kaikkea puolison puutteen, mutta lukija alkaa aavistella, että syy on muualla.
Hänellä on ilmiselvän autistinen tapa etsiä käyttäytymissääntöjä ja jäljitellä silmiinpistävästi muita. Eikä hän käsitä -- eikä tarvitse mihinkään -- useimpia muiden ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavia motiiveja. Furukura on löytänyt paikkansa, mutta kun ihmiset eivät anna hänen olla siinä. Miksi hän ei halua muutosta ja kehitystä? Miksi hänellä ei ole kumppania?
Joten Keiko Furukura hankkii puolison, mahdollisimman hirveän tietysti. Yhtäkkiä hän saa huomata, ettei sekään riitä, vaikka piti. Miksi mies on niin kamala? Miksi Furukura säilyttää häntä kylpyammeessa? Miksi juuri tämä elämänmuutos tuntuu niin pahalta, vaikka aikaisemmin hän on tyynesti suostunut kaikenlaiseen, mitä muut vaativat?
Lopulta Furukura, jolla on taito tehdä isoja ratkaisuja nopeasti ja kylmästi, löytää onnensa. Juuri sieltä, mihin oli sen jättänytkin. "Kotimatka kertoo, kuinka homma toimii / vaari lakin pudottaa ja neiti poimii", laulaa Juice tyytyväisellä äänellä.
Kommentit
Lähetä kommentti